 |
| Kuva: Schildts & Söderströms |
Kate Atkinsonista on tullut viime kirjojen myötä yksi hienoimmista nykykirjailijoista.
Tai ainakin kirjoittajaminäni rakastaa hänen tapaansa kertoa tarinaa, tarinoita, ja pelata tarinankerronnan konventioilla.
Atkinson on lähtenyt rohkeasti kokeilemaan eri tyylejä aina Jackson Brodie -dekkareista viimeisiin upeisiin romaanikokonaisuuksiin.
Jossain mielessä Atkinsonin viimeisimmät romaanit ovat paluuta juurille. Ajallisia siirtymiä ja fragmentaarista tarinankerrontaa Atkinson on harrastanut jo varhaisissa romaaneissaan, kuten 1997 ilmestyneessä Museon kulisseissa (Wsoy, 1997).
Vuoden alussa ilmestynyt Hävityksen jumala (Schildts & Söderströms, 2016) ei ole poikkeus.
Se on tarina, tarinoita, metatarina.
Hävityksen jumala on itsenäinen jatko-osa ihan mielettömän upealle Elämä elämältä -romaanille. Siinä Atkinson pelasi tarinankerronnan konventioilla luoden useita mahdollisia skenarioita siitä, mitä tapahtui. Tai mitä olisi voinut tapahtua.
Hävityksen jumala on muodoltaan perinteisempi, tai ainakin lukija ensin luulee niin.
Mutta kun kääntää kirjasta viimeisen sivun, tajuaa, että tämä kirja onkin kokeellisista suurin.
Lukekaa, niin näette!
Elämä elämältä kertoi Ursula Toddin tarinan, tai useita eri mahdollisuuksia hänen tarinastaan.
Tämä tapa kertoa on kiehtova. Mehän emme voi tietää. Elämä on pieniä valintoja, pieniä sattumia. Kompastummeko rappusissa ja loukkaannumme loppuiäksi, vai jäämmekö katsomaan lintua puussa emmekä mene koko rappusiin. Jäämmekö sota-ajan Berliiniin pienen lapsen kanssa vai pääsemmekö onnellisesti kotiin. Astummeko junaan, joka suistuu raiteilta vai myöhästymmekö ja jäämme asemakahvilaan haaleaa kahvia litkimään.
Se tuo näkyväksi myös luovan kirjoittamisen prosessin. Kirjoittaminen on täynnä valintoja. Kirjailija valitsee lukuisista eri vaihtoehdoista, päättää sankariensa kohtalon. Tässä se vain näkyy.
Hävityksen jumala on kaikkea tätä, mutta perinteisemmässä muodossa. Se seuraa Ursulan pikkuveljen Teddyn elämää pienestä pojasta loppuun asti.
Kirja alkaa Teddyn lapsuudesta.
Hän on se runollinen, joka ystävystyy naapurintyttöön ja rakastaa boheemia Izzie-tätiään.
He olivat kaikki onnellisia, siitä Teddy ainakin oli varma. Myöhemmin hän ymmärsi, ettei asia ollut koskaan niin yksinkertainen. Onnellisuus niin kuin elämäkin on hauras kuin linnun sydämen sykäys, ohimenevä kuin sinililjat metsikössä, mutta niin kauan kuin sitä kesti. Fox Corner oli unelma Arkadiasta.
Tulee sota. Teddy listautuu ilmavoimiin, pommittaa Saksan kaupunkeja, kuin sumussa, yhä uudestaan ja uudestaan.
Menee naimisiin, saa Viola-tyttären, vanhenee.
Tai sitten ei.
Atkinsonin kerronta on nerokasta.
Romaanin syntyy alussa Teddyn epäuskosta siihen, että hän elää. Ja elämä on kuin unta. Sarja tapahtumia, ihmisiä, paikkoja. Aika kuluu, ihmiset kasvavat, lapsi saa lapsia, hän vanhenee, runous menee, lehdet muuttuvat. Vain luonto on ja pysyy.
Kirjan lopussa kaikki tämä kääntyy päälaelleen, mutta - lukekaa itse :-)
Atkinson siirtyy onnistuneesti aikatasoilta toiselle.
Teddyn lapsuudenmuistot legendaarisesta Fox Cornerin herättävät henkiin sotaa edeltäneen ajan Englannin tapoineen ja taloineen.
Teddyn tyttären Violan elämä vie lukijan grunge-boheemin nuoren naisen elämään kommuuneineen ja oman itsen etsimisineen.
Sotakuvaukset ovat piinallisen tarkkoja. Kun F-Foxin hävittäjälentäjänä toimii runosieluinen Teddy, tulee hävityksestä myös verbaalista. Pikkutarkka kuvaus vieraannuttaa sotanäyttämön arjesta. Ollaan taas toisessa todellisuudessa.
Elämä onkin sarja tuokiokuvia, näyttämöitä, läsnäoloa ja poissaoloa.
Kaikkiaan Atkinson luo upean brittiläisen mielenmaiseman: kriittisen, pohtivan, vähän mennyttä nostalgisoivankin.
Ja kun kirja loppuu ja kaiken nerokkuus paljastuu, tulee tunne, että täytyy lukea ja ajatella tätä kaikkea vielä monta kertaa uudestaan.
Sitä, miten ohikiitävä on hetki.
Sitä, miten vahva on mielikuvitus, miten haurasta kaikki.
Sitä, miten hävittäjä-Teddy tuhoaakaan lopulta aivan kaiken.
Hieno kirja.
Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins,2015)
Suomentaja Kaisa Kattelus
S&S 2016.
