Sivut

tiistai 24. toukokuuta 2016

Menivät suolle, tuli mieleen




Suosta tulee mieleen irlantilaisrunoilija Seamus Heaney (1939-2013).
Kun Heaney vierailee Turussa 90-luvun puolivälissä, istun vihko kädessä auditoriossa ja suljen silmäni.
Hänellä on valkoinen tukka ja lempeä ääni. Minä olen sosiologian ja kirjallisuuden opiskelija. Olen tullut pyörällä, se on Tunturi Vip. On hapsuhame ja pitkä tukka.

Heaney saa Nobelin ja kirjoittaa suosta, maisemasta.
Siitä, mitä eri paikat ja paikannimet ovat.
Miten maisema on ihmisen, tai kansan, muisti, suo alitajunta.

Sunnuntaina kaksikymmentä vuotta myöhemmin menen perheen ja ystävien kanssa suolle.
Se on ihana upea Torronsuo, kansallispuisto Someron ja Forssan puolivälissä.

Heaney on kuollut vuosia sitten. Minä teen pätkätöitä, gradu lojuu jossain autotallin hyllyllä, auditorioissa en enää käy.
Mutta suo.




Siinä on hiljaisuus.
Tulee mieleen sana huokua.

Sillä suo huokuu.
Rauhaa.
Salaisuuksia.
Ajattomuutta.
Painavaa kosteaa ilmaa.




Kävellään hiljaa, kipitetään.
Sanon niille pienimmille, että näitä tulee lisää.
Soita, retkipäiviä.
Hyviä hetkiä.
Polkuja joita kulkea.
Horisontteja.


keskiviikko 11. toukokuuta 2016

UK revisited



Olen aina ollut brittifani.
Kouluaikoina keskityin odottamaan hetkeä, jolloin muuttaisin Lontooseen.
Jotenkin siihen liittyi myös ajatus siitä, että olisi vihreä vakosamettinen takki ja korkokengät.
Kirjoittaisin siellä tietysti.





Myöhemmin tuli sitten Manchester, Bath.
Opiskelin, kuljin raidallisissa sukkahousuissa, hölkkäsin lattanaa puistoa.
Nuuhkin kirjastojen ilmaa, rakastin etenkin kurssia jonka nimi oli Mind & Society ja jota piti Manchesterin yliopiston sosiologian proffa Wes Scharrock.
Siellä keskusteltiin siitä, onko mieli päässä vai tavassa toimia, kielestä ja ymmärtämisestä, luettiin Wittgensteinin ajatuksia yksityisestä kielestä, kirjoitettiin esseitä.

Gradun tein aikanaan Englannissa asuvien suomalaisten kotimaassaan ottamista valokuvista.
Tutkin heidän kanssaan perhealbumeita ja kuuntelin tarinoita. Taputin olkaa, kun joku puhkesi itkuun katsoessaan kuvaa suvun mökkirannasta tai edesmenneestä äidistään.

Sitten se jäi.
Brittifanitus kilpistyi kirjallisuuteen ja siihen, että Hiljainen todistaja tai Happy Valley on pakko katsoa. Huumoriin, erilaisuuden tajuun.








Mutta koska nyt ollaan somessa, eikä kukaan jaksa kuunnella pitkiä muisteloita, vaan tyyli pitää olla "viisi vinkkiä", listaan brittiyden ytimen tähän.

1. Itsenäisyys, omanlaisuus. Kukaan ei tule ulkoa määräilemään.
2. Grillissä palaneen paahtoleivän tuoksu aamulla.
3. Kirjakaupat, joiden kahvilaan voi mennä mahdollisia ostoksia tutkimaan.
4. Boots-kempparit
5. Puvuntakkiset miehet pienissä kahviloissa
6. Vanhat rouvat, joiden hiukset on suojattu muovihupuilla.
7. Ian McEwan
8. Haikeille opastavat kirjat, joissa kehotetaan kääntymään kiven jälkeen oikealle.
9. Low Tide, high tide.
10. Iltaan kaikuva lehtimyyjän huuto Eeeeevening News, final.



**





**








keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Halusin kirjoittaa kirjan




Löysin vanhoja kuvia filmiajalta. Nämä ovat alun perin dioja.
Halusin kirjoittaa Irlannista.
Mutta ei ollut mitään suurta. Tarinaa.

Oli vain suolainen tuuli, joka liimasi hiukset silmiin.
Oli äkkiä laskeutuva vieraan kaupungin pimeys. Meri, joka meni. Lokkien ääni, tupakanhaju sateessa.
Pienessä kaupungissa perässäkulkeva mäyräkoira, vihreäksi maalatut ikkunanpuitteet.
Oli ne, joiden hiuksilta vesi valui pisaroina pois.




Oli vain häivähdyksiä, yksittäisiä, sekalaisia.
The Cranen yläkerta, jossa soitto jatkui taukoamatta.
Taylor's, merenranta.
Ja kun lähdemme aamuvarhain, meri velloo harmaana mutta rauhallisena ja ilma on suolasta sakea. Kahvilan vanha rouva sanoo, että sinne jäi veljensä ja paidoista ennen vanhaan tunnistettiin.
Nykyään ne eivät kudo, yhtään.



Dublin.
Se on kirjakahvila, se on hiljaa virtaava joki.
Kirja, jota en koskaan lukenut
loppuun, oli liian pitkät virkkeet ja tajunnanvirtaa Molly Bloom,
siltoja,
sanoja
lauseita.
Ja aina kun kysyy, paljonko matkaa, vastaus on sama.



**