Jokinovelli, toka

On ollut raskas päivä

 

Kaikki käy niin äkkiä, ettei kukaan ehdi reagoida.

Oikeastaan Mikko haluaa vain sovitella. Henna on jatkanut mykkäkoulua jo viikon, mennyt työhuoneeseen aina kun hän tuli kotiin, lukinnut oven ja katsonut vasta aamulla ikkunasta hänen lähtiessään. Verho on heilahtanut, ja keittiön liinaan on painunut kahvimukin jälki.

Nyt hän ajatteli yllättää. Yleensä hän ei tehnyt mitään. Ei ollut energiaa. Muutto vaaleansiniseen taloon tuntemattoman hiekkatien varrelle, jatkuva remontointi ja hiljaisuus oli sittenkin ollut liikaa.

Dynamossa keikka ensi viikolla. Jos et tuu sinnekään, oot ulkona. Forever, oli Kallen tekstarissa lukenut. 

Hän ei ollut mennyt. Kun hän tajusi, että kaikki se oli ohi, koko yksi elämä, hän vei kitaran pihavajaan ja leikkasi sen kielet poikki.

Muut eivät ymmärtäneet.

- Jos lähtisitte Hennan kanssa jonnekin vähän reissuun, vaikka hei Tallinnan-risteily, oli äiti huutanut puhelimeen. Sen äänessä kuulsi rusketus ja puhelu kesti vain minuutin, sillä Espanjasta oli kalliimpi soittaa.

Ne eivät tienneet. Että hän kantoi poranteriä ja kakkosnelosia unissaankin. Painavia, teräviä.

- Tää on tätä, oli hän aina ennen sanonut.

Nyt hänestä tuntui, että hän oli jäänyt lauseen sisään.

**

Mikä häneen oli mennyt?

Rohkeus vai täysi piittaamattomuus. Joka tapauksessa pelko oli poissa.

 

Kun Henna oli lähtenyt töihin, hän oli ottanut eteisen ja kuistin matot ja kantanut ne takapaksiin. Mäntysuopaa ja harja S-marketista, uutuuttaan hohtava hintalappu.

Hän saattoi jo kuvitella Hennan ihmetyksen ja epäuskon.

- Sä, mattopyykillä. Ethän sä koskaan. Tee mitään. Muuta kuin sitä remonttia.

Siitä se alkaisi. Uusi elämä, erilainen.

Hän ei pelkäisi enää koskaan. Mitään.

**

Kaikki käy niin äkkiä, että kukaan ei ehdi reagoida. Tarpeeksi ajoissa.

Mikko kuuraa laiturilla mattoa, raidallista polkua tummanpuhuvaan veteen. Access Gateway .

Hän oli opiskellut tietojenkäsittelyä ennen kuin hänet vei ensin soittaminen, sitten muutto tänne jumalan selän taakse. Hän oli koodannut ja kryptannut, edessä suuri tulevaisuus, gateway. Sitten tulivat keikkabussit ja hämyklubit, lavat ja tyttölaumat ja sitten Henna ja talo ja loputon remontti ja pelottava joki, joka virtasi aivan liian lähellä.

Laituri on liukas. Hän tuntee heilahduksen ja tarraa matosta kiinni. Tuuli on yltynyt ja pilvet tummenneet. Sade nousee täällä etelästä, suorana ja vaativana.

Äkkiä laituri tuntuu heppoiselta. Lautojen välistä näkyy vettä, siinä on vaahtoa.

Hän muistaa, miten hänet oli lapsena nostettu viime tingassa ja miten vesi oli jatkanut kulkuaan. Sen jälkeen häntä ei saanut yhteenkään rantaan. Se elämä jäi häneltä väliin. Uimakoulut ja venereissut, vesipallo ja auringonotto. Pelastusliivit ja yhteiset kalareissut. Eikä hän koskaan kertonut, kenellekään.

Hän ajattelee remonttia, pinkopahveja ja loputonta repimistä, seinän välistä löytynyttä kananluuta, pistorasioita, jotka iskevät ukkosella tulta. Joustoluottoa, peräkärryä, pyrkimystä eteenpäin.

Jos ukkonen nousisi, hänen täytyisi lähteä, välittömästi.

 
**
 

Henna oli halunnut muuttaa tänne, isoäitinsä vanhaan taloon, joka natisi öisin ja ulvoi tauotta lisää remonttia. Tähän pikkupaikkaan, jossa vesi meni ulappana ja ihmiset pysähtyivät tuimina tuijottamaan.

**

 

Kaikki käy niin äkkiä.

Kaksi mattoa on jo kuivumassa, hän hankaa vielä viimeistä kädet verillä. Sinistä, vihreää, harmaata. Entisten ihmisten paitoja, takkeja, housunpolvia, kaikki yhteen kudottuina.

Äkkiä keinahdus kovenee, eikä kukaan voi mitään.

Ehkä syy on laitureissa, joiden uusiminen on jo kirjattu kaupungin toimenpideohjelmaan.

Ehkä syy on ohi pyöräilleissä pikkupojissa, jotka ovat nirhineet kiinnitysköyttä linkkareillaan.

Ehkä aika on hapertanut kaiken.

Myöhemmin suoraan joen päällä kelluvat laiturit tullaan kieltämään ja matot pestään telineillä hanojen alla eikä huuhteluvesiä saa laskea suoraan jokeen.

**

Kun mattolaituri irtoaa, on rannassa viisi. Kaksi onkii, yksi kiikaroi lintuja, kaksi ulkoiluttaa koiria. He näkevät, mutta näky on liian absurdi, jotta sitä voisi ymmärtää.

Pitkä, farkkushortsinen mies hankaamassa raidallista mattoa.

Virta, joka äkkiä tempaa laiturin mukaansa.

Pitkä, farkkushortsinen mies juuriharja kädessään.

- Hei, huutaa Mäkelä, hän on toinen onkijoista.

- Onko pelastusrengas?

Mutta rengas on varastettu tai viilletty, vain sen paikka on jäljellä.

- Hyppää vaan, me tullaan vastaan, Mäkelä huutaa ja ojentaa kättään, kuin symbolisena eleenä. Laiturilla on Mikko, Hennan mies. Mutta etäisyyttä on jo kymmeniä metrejä ja virta kova ja Mikko näyttää siltä, ettei kuulisi ollenkaan.

Mäkelä alkaa hermostua. Miksei se hyppää. Mikä sitä vaivaa, mikä kaikkia vaivaa. Kalaämpäri kaatuu ja leviää tielle. Ihmisiä alkaa kerääntyä. Mihin ihminen laittaa ongen, jos aikoo pelastaa ihmishenkiä.

Sitten Mäkelää kylmää. Hän muistaa, mitä Henna on sanonut, Mikosta. Siitä, miten se ei enää koskaan mennyt mihinkään rantaan.

**

Mikko nousee seisomaan, vaikka laituri on mäntysuovasta liukas. Hänen olisi pitänyt aavistaa. Kaikki menisi pieleen. Kukaan ei edes tulisi tietämään, että hän oli yrittänyt sovitella. Hennan väriviiruiksi muuttuneet sukulaiset imaisisivat hänet mukanaan mustaan Kymeen. 

Se, mikä olisi voinut tapahtua jos aiemmin, tapahtuisi nyt. 

Tähän asti hän oli onnistunut välttelemään rantoja. Kun muut menivät uimaan, hän lähti kotiin ja sukelsi tietokoneen bittivirtaan.

Edes Hennalle hän ei ollut kertonut. Oli ollut liian kiire remontin kanssa, hän oli ollut väsynyt. Aina oli ollut jotain kaatopaikalle vietävää tai rautakaupasta haettavaa. Elämä oli valunut peräkärryjen ja tililaskujen suohon.

Ei edes silloin, kun Henna oli suuttunut ja aloittanut mykkäkoulun, kun hän ei lähtenyt mukaan, vaikka useita kavereita ja sukulaisia oli tulossa. Oltaisiin rantamökillä, grillattaisiin, soudettaisiin pikkusaarelle.

- Mun vaari oli uinut tästä joen yli tulevaa vaimoaan tapaamaan ja se et edes vaivaudu tulemaan paikalle yhtä makkaraa syömään, oli Henna sanonut, mutta hän ei tullut.

**

Henna kuulee helikopterin säksätyksen kotimatkalla. Päivä on ollut raskas, tokaluokkalaiset levottomia. Yksi oli oksentanut piirtoheittimen lasille.

Henna näkee kopterin kääntyvän kohti rantaa. Sen lavat heiluttavat puiden latvoja, ja äkkiä Hennaa palelee. On pyöräiltävä nopeammin. Isoäidin pyörässä ei ole vaihteita.

- Mahatautia liikkeellä, oli rehtori sanonut, mutta Hennasta tuntuu, että kyse oli jostain ihan muusta.

Kun hän kääntyy kotipihaan, Mäkelä on jo siellä. Oma auto on poissa, Mikko on tietysti taas jotain kuormaa hakemassa, vaikkei se yleensä tähän aikaan.

Mäkelä näyttää omituiselta ja tarttuu häntä pyöränsarvesta. Hiljaisuutta on jo jatkunut niin kauan, ettei hän jaksa sanoa nytkään mitään. Hän kiiruhtaa ovelle, kuistilta ja eteisestä puuttuvat matot.

- Eikö Mikko sanonut sulle koskaan, Mäkelä huutaa.

Helikopteri on alkanut laskeutua jonnekin joen päälle. Sanonut mitä.

- Ettei se osaa uida, Mäkelä melkein kuiskaa. 

- Ne saa sen nyt varmaan turvaan kuitenkin.

Hennaa alkaa pyörryttää. Äkkiä hän ymmärtää. Poisjäännit ja kummallisuudet. Väsymys painaa ohimoita.Isoisä ui koko joen yli.

- Voitko sä mennä sinne, hän sanoo Mäkelälle.

- On ollut raskas päivä. Niin raskas päivä.

Jokinovelli, eka

Tänä vuonna kaikki on toisin


Kun kesä tulee, sakeana ja keltaisena, täynnä itikoita ja hiuksiin takertuvaa jäätelöä, kukaan ei ehdi varoittaa.

Kello on kolme tai ehkä jo puoli. Taru istuu mattolaiturilla, uittaa jalkoja joessa ja sytyttää tupakkaa, jonka nappasi Annen taskusta. Anne on hänen tätinsä, vaikka moni ei luulisi, eikä Anne myönnä että polttaa, mutta aski on painanut suorakaiteen muotoisen kuvion taskukankaaseen.

Annen matkalaukku tönöttää vielä avaamatta eteisessä, vaikka aikaa on kulunut, ja aina kun Taru väistää matkalaukkua, hän muistaa Annen silmät, kun se tuli, pelästyneenä aamuyöllä, juuri muualta saapuneena.

Jalkojen huljuttelu laiturilla näyttää huolettomalta, mutta ei ole. Sillä tänä vuonna kaikki on toisin.

Poika seisoo veneessä keskellä pahinta virtaa ja heittää virveliä pyörteisiin.

- Istu idiootti, Taru huutaa, mutta se ei vastaa.

Kännykät ja whatsuppit ja tinderit lojuvat vielä hatarina lyikkäripiirroksina tuotekehityslabrojen post-it -lapuilla. Eletään jääkaapin oveen jätettyjen lappujen, sävelradioiden ja tuntemattomien reittien aikaa, ja pojan vene ajautuu yhä kauemmaksi.
Horisontti on se, missä taivas kohtaa maan.

- Miehille, jotka kulkevat omia polkujaan, sanoo Taru itsekseen möreällä äänellä ja havahtuu siihen, että melkein nauraa.

Sitten tehtaanpilli soi ja sadat isät, miehet ja yli-ikäiset poikaystävät vyöryvät pyörillään kohti tiilitalokoteja ja puutalokotien suoria rivejä, ja Taru tietää, että kello on neljä ja kohta se tulee häntä hakemaan. Äkkiä on kesä ja liian kuuma, hän ottaa takin pois, se haisee kloorille. Se on itse vaalennettu, kloriittiämpärissä, jota isä sanoi ympäristömyrkyksi, mutta hän oli kaatanut kaikki kasvimaalle, kun kukaan ei enää nähnyt.

**

Kaikki olisi ehkä toisin, jos hän ei olisi lähtenyt.

**

Hän lähti heti, kun ne olivat menneet saunaan. Kesä on piinallisen heleä, isä on heittänyt löylyt ja sitonut vihdat ja äiti on vetänyt typerän turvemyssyn päähänsä. Se pitää lankakauppaa keskustan puutalossa ja aikoo lahjoittaa juhannusjuhliin huovutetun laukun. Tarua hävettää.

Kun hän sulkee oven takanaan, kuuluu vain kiukaan sihinä. Siitä tulee hänen elämänsä ääni, menetyksen ääni. Mutta vielä nyt kesä on heleänvihreä ja maailma kaukana, jossain, missä käytetään lyhyitä nahkatakkeja ja kuljetaan välimatkat busseilla eikä tunturi vip -pyörillä, joissa on kori tarakalla.

Poika on tullut bussipysäkille. Sillä on ylimääräinen kypärä mukanaan, ja sen hampaat tuntuvat terävinä huulia vasten.

- Mennään, hän sanoo ja istuu kyytiin.

Poika katsoo häntä, sillä on hymykuopat ja hiukset putoavat silmille.
Heidän on tarkoitus vain ajella. Mutta aika katoaa kesään, silmiin ja hymykuoppiin, ja kun poika kääntyy vielä partiokämpälle vievälle tielle ja katsoo häntä, hän nyökkää.

Mutta on vielä pitkospuita ja suonlaitaa, metsäpolkua ja suonlaitaa. Hänellä on avokkaat, ne hankaavat varpaat verille ja äkkiä häntä palelee. Hän muistaa, että äiti oli ehdottanut, että katsotaan joku leffa yhdessä saunan jälkeen. VHS, Video Home System, yleinen videonauhatallenteen standardi.

Perillä poika sanoo, että sytyttää tulet takkaan ja antaa hänelle makuupussin. Hän käpertyy pussin sisään ja vetää narut tiukalle ja silmät kiinni. Kesä on alussa, suvivirsi on soinut. Hän aikoo uida ja lukea, löytää reitin ulos maailman tylsimmästä.

- Ei tää vittu syty, poika huutaa ja paiskaa sytytyspalat hiillokseen. Kun liekki lopulta hulmahtaa, hän on jo nuhahtanut ja näkee unta, jossa juoksee vihreällä niityllä hiukset hulmuten.

Pesuainemainos, hänen myöhempi minänsä tuhahtaisi, mutta hän ei ole menettänyt luottamustaan, ei ihan vielä.

Kun hän havahtuu, poika huutaa Pellit ja raahaa häntä makuupussissa ulos. Uni on pahasti kesken. Niitty on auringon kultaama ja hiukset hohtavat vastavaloon. Ilmasta on tullut painavaa, huumaavaa, sellaista johon kiertyy kiinni eikä koskaan palaa.
Sitten he istuvat ulkona kakkosnelosen päällä ja tuijottavat metsää, josta hämärä on syönyt puut.

**

Kun hän aamuyön tunteina avaa kotioven, hän on jo miettinyt, mitä sanoisi.
Valheita. Pahoitteluja. En Enää Koskaan.
Mutta kotona ei ole ketään.

Saunan ovi on auki, takit ovat poissa, auto on poissa, turvemyssy on heitetty keittiönpöydälle, kahvi on jäänyt mukeihin.

Hänen päätään särkee, hän rojahtaa sohvalle ja putoaa uneen, eikä vielä tiedä, mitä ne tulevat hänelle kertomaan.

**

Kun Anne tulee, Taru istuu maauimalan rannalla käsivarret polvien ympärillä.

- Täällähän sä oot, olen etsiny, se sanoo ja istuu viereen.

Poika on ohjannut veneen maihin ja lähtenyt kalansaalis muovikassissaan.

- Mee vaan uimaan, mä odotan, Anne sanoo.
 
Taru katsoo pois.
Vielä viime kesänä hän olisi mennyt, ensimmäisenä.
Hypännyt pää edellä viitosesta ja uinut rantaan varmoin vedoin. Nauranut muille, suunnitellut suuria.

- Tule, Anne sanoo.

Vaikeinta on tulla pihalle ja avata portti. Nähdä mosaiikkiruukut, jotka he äidin kanssa tekivät lankakaupan mosaiikki-illassa. Palat eivät menneet kohdilleen, ja hän oli suuttunut ja lähtenyt ovet paukkuen pois. Äiti oli tehnyt ruukun yksin loppuun.

Kun portin avaa, kesä jää toiselle puolelle. Hiekkatiet ja tuulessa huojuvat heinät, lasten nauru ja veden pärske, jäätelöauton ääni, joen ja vastaleikatun ruohon tuoksu, hiekkaan raappeutuneet polvet, auringonpolttamat olkapäät.

- Voiku sä voisit unohtaa, Anne sanoo, mutta Taru tietää, ettei voi. Ainakaan vielä.

**

Ne olivat lähteneet häntä etsimään, saunan punertamine ihoineen. Isä oli varmaan halunnut vielä odottaa, mutta äiti oli puistanut päätään mennyt edeltä autoon.
Ne olivat kierrelleet keskustaa ja rantatietä, mutta eivät olleet nähneet häntä siellä.
Sitten ne olivat muistaneet partiokämpän. Äiti oli rahdannut heitä ja tavaroita sinne jo vuosia, milloin umpihangessa, milloin kaatosateessa, tuonut ruokia ja laavuja, jäänyt odottamaan ja varoittanut risteyksestä.

Ehkä ne eivät olleet huomanneet rekkaa, ehkä ne olivat kumartuneet etsimään radiokanavaa.
Ehkä isä oli nähnyt jonkun hänen näköisensä pyöräilevän ohi.
Ehkä oli sumua, ehkä ikkuna huurtui kosteista hiuksista.
Ehkä ne olivat väsyneitä, päivä oli ollut pitkä ja isä vuorotöissä, ehkä se oli juonut saunakaljan.

Ehkä ne aikoivat kääntyä takaisin, mutta päättivät sittenkin käydä katsomassa. Tarvittiin vain runkotien ylitys ja pätkä hiekkatietä.

**

Ja nyt, kun kesä tulee, hän istuu laiturilla ja antaa virran viedä jalkoja. Miehet pesevät mäntysuovalla ylipitkiä raitamattoja, kalastajat viskaavat virvelinsä samaan veteen. Ilmassa lentävät naurut ja kuiskaukset.
Mutta hiukset on leikattu lyhyiksi, ne ei enää muistuta mistään. Ne ei enää takerru jäätelöön.