Paluumuuttajat
On vaikea ajatella,
että Elle on se, joka palaa.
Sillä Ellellä oli
aina kiire pois. Se oli lähtenyt ensimmäisenä, maailmalle.
Leikannut tukan, laihtunut, uudistunut, ostanut vetolaukun, jättänyt
kaiken ja rullannut kauas pois.
Nyt on toisin, Elle
on täällä, tullut takaisin, avaa autonoven.
Ilmassa haisee
lanta.
On ilta, pimeä,
pellon päällä sankka sumu, kuutostien henki. Jos uskoisi
aaveisiin, näkisi niitä nyt.
Elle ottaa avaimet.
Ne molemmat nukkuvat takapenkillä päät sivuun retkahtaneina, suut
raollaan. Toinen turvaistuimessa, toinen vöissä.
Talo odottaa, ollaan
jo lähellä. Mutta ennen sitä on pakko avata ovi, olla hetki yksin,
tankata, auto, nähdä horisontti, valokyltit.
Kun on tullut
kaukaa, on absurdia mennä yöllä kahvia ostamaan.
Nuorena Elle luki
Motellien aikakirjat (Sam Shepard, 1985) ja teki siitä esitelmän.
- Tästä ei nyt oikein saa mitään selkoa, tää on aivan liian...niinku...subjektiivinen, opettaja sanoi, mutta se ei haitannut, sillä kaikki tiesi, että hän jos joku oli hyvä kirjoittamaan.
Sirpaleisuus,
subjektiivisuus, oli juuri se juttu. Ei ollut mitään suuria
tarinoita, kirjassa tai elämässä.
Kukaan ei sitä
silloin ymmärtänyt, mutta nyt, kun maksaa kahvia pukarolaisen
huoltoaseman kassalla ja kohtaa kassan, joka on tullut siihen
töihin parin kilometrin päästä, kun taas itse on ajanut läpi
koko Euroopan, se iskee uudestaan.
Että on vain
sirpaleita, ohimeneviä kohtaamisia.
Hän seisoo hetken
ulkona neonkyltin alla, ja hörppii kahviaan, lannanhaju. Auton ovi
on lukossa. Koskaan ei tiedä. Jos joku istuisi ratin taakse ja
lähtisi ajamaan, veisi kaiken, mikä oli tärkeää.
- Tollo, käynnistyksenesto, olisi Ian sanonut. Se oli realisti eikä ymmärtänyt uhkakuvia.
Ne nukkuvat yhä,
toinen on kääntynyt hieman ja tavaroita on takapaksi täynnä.
Enää viisikymmentä
kilometriä ja ollaan perillä.
**
Talo odottaa pimeänä
ja pihan laidassa huokuu joki. Siitä nousee yöllä huurua ja hetken
näyttää, että nurmikon päästä alkaa taivas.
Mutta Elle tietää.
Siellä on pieni polku ja jokeen notkahtanut harmaa laituri.
Pihasauna, jonka terassilla he istuivat pyyhkeet päässään ja
paransivat maailmaa. Puu jonka juuret nousevat nurmikon läpi. Jyrkkänä lähtevä ranta, josta täytyy mennä varoen
uimaan.
Hän avaa oven.
Kuisti on kylmänkostea ja tyhjän talon haju tulvahtaa vastaan.
Tässä on hänen elämänsä, menneisyys ja tulevaisuus. Joku on unohtanut kuistin
ikkunalaudalle lasipurkkiin apilakimpun. Siitä täytyy olla jo
vuosia.
He keräsivät
apiloita kesäisin. Niistä lähti huumaava tuoksu. Kun jokeen
pudotti kukan, virta vei sen mennessään.
Ne alkavat heräillä
autossa. Hän kuulee ääntä. Lapset ja vanhukset ovat siitä
samanlaisia, kun liike loppuu, ne havahtuvat.
Kun hän oli
kuullut, että äidin kunto on romahtanut, eikä aikaa enää olisi
paljoa, hän oli tehnyt päätöksen. He palaisivat. Hän tulisi
kotiin ja hakisi äidin, hän veisi heidät kummatkin, äitinsä ja
tyttärensä, takaisin, näyttäisi heille kaiken. Muistot ja paikat.
Hän antaisi heille juuret. Toisella heistä ei ole vielä muistoja,
toisella ei enää. Mutta se on elämä: sirpaileita, häivähdyksiä.
Ensin kuuluu lapsen
ääni. Missä me ollaan. ÄITI!
Sitten vanhuksen.
Eilen kun laitoin laukun pöydälle, ruoka oli jo kylmää.
Hän on sytyttänyt
tulet takkaan. Alun savu on jo hävennyt ja talo alkaa lämmetä.
Huomenna tulee sähköt.
Hän kantaa ensin
lapsen sisään. Se saa nukkua olohuoneessa, samalla sohvalla kuin
hän aikoinaan. Kun se herää, se ihmettelee ensin, mutta sitten
kaikki muuttuu ja elämä alkaa, erilaisena, mutta täytenä.
Äiti on hankalampi
kantaa. Se roikkuu käsi hänen olkapäällään ja jupisee kylmästä
ruuasta. Käsilaukku on tiukasti mukana ja kiharretut hiukset
painuneet littanaan. Äiti nukahtaa retkahtaen sohvalle lapsen
viereen.
Sitten tulee pimeys
sumun keskeltä ja ilma on kosteankylmää, mutta se ei haittaa. Sillä hän tietää, että itäisellä taivaalla nouse kohta vaalea kajo.
