Kun lapsi ei tunne käpyä
Kun Hilla ei tunne enää käpyä, Elle tietää, että kohta on aika lähteä.
Ei ihan
heti tai tänä kesänä, mutta kohta.
Ajatus on alkanut
kyteä.
- Hei kulta, kauhee
ikävä, harmi ku menee useampi päivä, soittaa Luke aamuyhdeksältä.
Enää se ei tunnu
miltään.
Luke, joka ajaa
aamuruuhkassa lentokentän pitkäaikaisparkkiin ja jatkaa siitä
salkku kädessä ja kestopahvinen kahvimuki, takki olalla, solmio,
printattu meili kädessä.
Sellaista on olla huoleton. Luke on
huoleton.
**
Hilla istuu
keittiössä ja tuijottaa ulos. On vaikea hahmottaa, että se on
vasta kuusivuotias.
Pieni tummatukkainen
hahmo, joka syntyi ennen aikojaan sairaalassa, jonka ikkunassa on
pitsiverhot. Heidän piti ehtiä kotiin.
Naistenklinikalle,
vaaleanpunaisten potilastakkien ja epiduraalien maailmaan.
- Muistatko
sä...tämän, sanoo Elle ja näyttää lapselle haalistunutta
valokuvaa.
Siinä on vanha
talo.
- Rintamamiestalo,
sanoo Elle.
Hilla hymyillee ja
pudistaa päätään. Ellen päässä pyörii. Rintamamies. Rintama.
Mies. Mami.
Kieli on sitä. Haja-ajatuksia ja muistoja.
Vastasyntynyt, joka kääritään avaruushuopaan väärässä
sairaalassa happimaski kasvoillaan.
Hilla piirtelee
mangakuvioita. Siinä se on taitava. Aurinko paistaa takapihan
korkean aidan takaa. Täällä taivas on matala, erilainen.
**
Talo, jossa he
viettävät kesiä, on hailakan vihreä ja lautapintainen.
He tulevat aina
aamuyöllä isojen vedettävien laukkujen kanssa ja kävelevät
pysäkiltä hiekkatietä. Laukkujen pyörät menevät jumiin ja
lopulta rikki.
Hiekkateillä.
He tulevat aina
kahdestaan, useiksi viikoiksi. Äiti on laittanut ruokaa ja
aamupalaa, pulla on liinan alla. Luke soittaa ja lähettää
viestejä, ajaa autolla, istuu lasihuoneissa.
Elle ei aina vastaa.
He nukkuvat
olohuoneessa patjoilla, vaikka Ellen äiti sanoo, että takasta vetää
aina eikä lapsi saa nukkua äidin vieressä vaan sillä pitää olla
oma.
- Pitäsikö sille
pinnasänky, sanoo äiti ja tuo pian takapaksissa kirpparilta
50-luvun lastensängyn, mihin ei löydy sopivaa patjaa.
- Ei se haittaa,
sanoo Elle.
Hilla nukkuu
patjalla vieressä, takasta vetää, kesä tuoksuu uimavedeltä,
rantasaunan lauteilta ja ohuelta heinältä.
- Se on timotei,
Elle sanoo ja lapsi nauraa, joka ikinen kerta.
**
Sitten kaikki
muuttuu.
Kantoliina ja
rattaat jätetään kotiin. Hilla kävelee, sillä on oma
prinsessa-vetolaukku, jonka pyörät taklaantuvat pieniin kiviin ja
Elle kiroilee, vaikka niin ei pitäisi tehdä.
He tulevat
heinäkuussa ja kesäkuussa, kulkevat paljain jaloin, syövät
viinimarjoja puskista. Kun Hilla nukkuu, Elle hiipii aamusumussa
alas rantaan ja tuijottaa vettä, miettii elämäänsä. Luke ei
soita enää, hiusväri haalistuu, vyötärö katoaa, lapsi kasvaa,
elämä virtaa.
Sitten hän näyttää
Hillalle hevoshaan, jossa on syöttänyt ponille heinää, hiekkatien
ja kirjaston. Radan, jossa junat kolisevat pohjoisesta tai pohjoiseen
pelottavat merkinnät kyljessään.
- Tonne ei saa
mennä, koskaan, Elle sanoo ja osoittaa rataa.
- Timotei, Hilla
sanoo ja punoo heinistä rannekoruja kotiin vietäväksi.
- Valokaari, sanoo
Elle, enemmän itselleen.
**
Kun he palaavat
kesästä kotiin ja Luke on lentokentällä vastassa, nostaa Hillan
olkapäille ja nipistää Elleä, Elle tajuaa.
Hänen äitinsä on
muuttunut.
Kun he ovat menneet,
se istuu keittiössä I love NY -kahvimuki kädessään ja kuuntelee,
kun tuuli tuo ääniä ikkunasta.
Linnut. Sateen.
Rahinan, joka osoittautuu polkupyöräksi. Koiranhaukunnan. Naapurin
radion. Kaukana hakkaavan junan. Lapsen. Auton. Sateen.
Koiranhaukunnan. Ja viimein isän, vaikka sitä ääntä ei enää
ole.
- Sulla on vihreää
kengissä, sanoo Luke ja osoittaa Ellen
tennareita. Sillä on samppanja laukussa ja parkkimaksu maksamatta.
Elle ei kerro, että
piha kasvaa korkeaa heinää ja kun hän sanoo äidille, että
nurmikko pitää leikata, äiti vain tuijottaa kasvoillaan sellainen, mitä jotkut kutsuu termillä ”vieno hymy”.
Elle tietää termit, hän on kääntäjä. Tekniset tekstit ja
manuaalit, asiakasviestintä, uutiskirjeet.
Elle ei kerro, että
hän on leikannut takkuista märkää heinää pitkälle yöhön.
Että hän on
avannut pimeän vajan oven ja kuiskannut Hillalle, että vajassa asuu
lepakoita, bats, että Hilla on juossut kauhuissaan pois, mutta hän
on jäänyt istumaan pimeään ja pyyhkinyt kyyneleet hihaan.
Hän on halannut
ruosteista ruohonleikkuria, josta tulee mieleen isä ja kaikki ne
kesät, kun hän istui pitämässä mykkäkoulua yläkerran
huoneessaan, aivan turhaan.
**
Keittiön ovi on
auki.
Hilla ei tunnista
kuvan taloa.
Luke soittaa taas.
Palaveri loppuukin aikaisemmin, kotiin yöksi.
Keittiöstä pihalle vievä ovi on
auki ja hälytin pois päältä. Viime vuosina he ovat pitäneet
hälyjä päällä alakerrassa yölläkin, ainakin silloin, kun Luke
on poissa. On aina outoa, kun voi vain avata oven noin vaan.
Elle ottaa käteensä
taulun, jonka he tekivät kävyistä Hillan kanssa. Hilla oli kolme
ja muisti vielä sanat: käpy, talo, kesä.
Nyt Hilla on mennyt
ulos ja heittää palloa kiviaitaan. Aita peittyy ruusuista, mutta
aivan juuressa kasvaa outo taimi.
Kun Luke tulee, se ottaa siitä
kuvan ja postaa Instagramiin #whatonearth. Mutta Elle näkee, että siinä on
mänty, ihan pieni.
