Sivut

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Upea, upea kirja - Kate Atkinson Elämä elämältä



Joskus lukee sellaisen kirjan. Että kun on lukenut, maailma näyttäytyy toisin. Tuulessa ajelehtiva vaahteranlehti on äkkiä riipaisevan yksinäinen. Lapsen optimismi sydäntäsärkevää. Yksittäinen lause saa melkein itkemään.

Kate Atkinsonin uusin, Elämä elämältä, on sellainen kirja.
Sen luettuaan hetki on toinen.

Kirja on brittiläisen nykykirjallisuuden kärkikaartiin kuuluvalle Atkinsonille sekä askel kohti omia kirjallisia juuriaan että harppaus eteenpäin. Atkinsonhan aloitti uransa teoksilla, joissa kulki rinnakkaisia tarinoita ja eri näkökulmia useissa aikatasoissa. Suomessa Atkinson tunnettaneen parhaiten viime vuosien Jackson Brodie -dekkareista.

Elämä elämältä on jälleen rinnakkaisten tarinoiden ja kerronnan juhlaa. Tällä kertaa Atkinson luo kuitenkin jotain aivan uutta, ja todella upeasti.

Elämä elämältä on tarina Ursula Toddista. Se on myös tarina Toddin perheestä, 1900-luvun Britanniasta, Euroopasta, sodasta, mahdollisuuksista. Sen teemat ovatkin yhtäkkiä viiltävän ajankohtaisia.

Elämä elämältä on tarina, joka rakentuu uudelleen ja uudelleen. Atkinson rakentaa kokonaisuuden taiturimaisesti erilaisista vaihtoehtoisista skenarioista. Kaikki palaa kysymykseen "mitä, jos".

Mitä, jos Ursula Todd kuoleekin synnytyksessä. Mitä, jos hän hukkuukin lapsena rantaleikeissään. Jos hän jääkin nuoruudenreissuillaan maahan, josta tulee hänen kotimaansa vihollinen. Mitä, jos hän kuolee piiritetyssä Berliinissä kuolemansairas lapsi käsivarsillaan kykenemättä palaamaan kotiin. Mitä, jos hän palaakin nuoruudenreissuiltaan kotiin, on kotimaassaan perheensä ja rakkaittensa kanssa ja liittyy sodassa auttaviin vapaaehtoisiin. Ja niin edelleen.

"Noustuaan murskan peittämiä portaita hän oli lopern uupunut. Frieda makasi hourailemassa, ja Ursula asettui tyttärensä viereen patjalle.Hän silitti Friedan kosteita hiuksia ja kertoi toisesta maailmasta. Hän kertoi keväisistä sinikelloista metsikössä Fox Cornerin lähellä, kukista joita kasvoi niityllä lehdon takana- pellavasta ja kukonkannuksesta, leinikeistä, silkkiunikoista, puna-ailakista, päivänkakkarasta. Hän kertoi vastaleikatun ruohon lemusta, joka unohosi englantilaisilta nurmikentiltä. (...) Auringosta, joka levitti ystävällisiä säteitään pelloille ja niityille. Mustarastaan heleästä laulusta, pöllön huhuilusta pimeässä. "Ota tämä", hän sanoi ja työnsi pillerin Friedan suuhun. "Sain sen apteekista, se auttaa sinua nukkumaan.""

Atkinson nivoo yhteen taiturimaisen mahdollisien elämien kudelman. Ursula saa yhä uuden ja uuden mahdollisuuden, "Life after life". Ja lukija eläytyy, jokaiseen.

Ursula on vanha sielu, joka aavistaa vaaran, tulevan. Tärkeäksi nousee taas se kysymys. Mitä, jos. Mitä, jos. Saa elää elämänsä uudestaan. Leimautuuko hulluksi vai onko viisaampi. Tietääkö kaiken, elääkö paremmin, huomaako uusia vaaroja. Pelastaako maailman.

Atkinsonin kokonaisuus pysyy hienosti kasassa. Romaani elää yksityiskohdissa, aina brittiläisestä maalaiskartanosta maantasalle pommitettuun Lontooseen tai piiritettyyn Berliiniin. Tietyt kuvat ja yksityiskohdat toistuvat hypnoottisesti eri skenarioissa. Sitä tunnistaa: tässä oli se pommiin kaatuva seinä, niityn puna-apila, taulukiskoon kuollut yläkerran neiti, kotiinpalaava kettu.

Elämä elämältä palkittiin 2014 Costa-palkinnolla. Brittilehti The Guardianin haastattelussa Atkinson kertoo kirjoittavansa kirjalle ensi vuonna ilmestyvää jatko-osaa, A God in Ruins. Se kertoo Teddystä, Ursula Toddin pikkuveljestä, joka putosi toisen maailmansodan taisteluissa pommikonesoihtuna palaen maahan. Tai ei, joka hyppäsikin laskuvarjolla, joutui sotavankeuteen ja palasi kotiin. Joka köllötteli hiekkarannan viltillä äitinsä kainalossa, kun Ursula kahlasi vaahtopäiseen veteen.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (2014, Schildts & Söderströms).









sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Funktionaalista sisustussuunnittelua Family Style osa 1 // Functional interior design Family Style part 1





Hei arkkitehdit! Hoi sisustussuunnittelijat!
Inspiroivasta kodista haaveilevana ajattelin vinkata teille jotain.

Minähän uskon kauniiseen arkeen ja funktionalismiin. Se ei tarkoita suuria, vaan sitä,että on joku ihanan värinen eko-tiskirätti ja huolella valittu muki kahvinjuontiin. Sitä, että jos olkkariin tarvitaan majanrakennustarpeet, niin raahataan sinne majanrakennustarpeet.

Alan nyt koota listaa sisustamisen perussettiin tarvittavista muutoksista.Siis sellaisista, missä hieno idea ja arki eivät kohtaa. Tän saa ihan ilmaiseksi, ja jatkoakin on luvassa.
Ekana nyt TOP 5.

1. Iso puinen keittiönpöytä "jonka ääreen kokoontuvat niin perhe kuin ystävätkin syömään ja iltaa istumaan."

Siis pöh. Ison pöydän ääreen kokoontuvat paperit, laskut, läppärit, hedelmäkulhot, lasten askartelut ja epämääräiset pinot.

Aamu- ja välipalat rahdataan olkkarin sohvalle, jonka uumenista saa kaivella pähkinöitä, päärynänjämiä ja kuivuneita juustonpaloja. Kahvit napataan mukiin ja juodaan metrossa, autossa tai pihalla.
Iltaa ei istuta, tai jos istutaan, lojutaan jossain sohvan ja lattiatyynyjen välimaastossa.

2. Kunnon sänky, joka "takaa hyvät yönunet"

Family Style ei tunne käsitettä "hyvä yöuni". ON sarja nukahtamisia, heräämisiä, uudelleennukahtamisia, putoamisia tyhjyyteen. Usein löytää itsensä kerrossängyn alapedin laitimmaiselta kymmensenttiseltä tai virumasta sohvannokasta, kun tv on jo siirtynyt Saurin yöradioon.

Jos joskus pääsee normisti nukkumaan, herää siihen, että nilkkojen päällä nukkuu joku, ja jo ennestäänkin notko selkä uhkaa virittyä äärimmilleen, vieressä on pari tyyppiä ja se tärkeä ihminen viruu jossain kaukana toisella laidalla käsi lattiaa tapaillen.
Heippa Hästens-ruutuidylli, some other time, you know!

3. Eteisen lattian (monen sadan euron) sisal-matto, johon "jäävät hiekat ja kurat"

No siis ei, herregud!
Periaatteessa eteisen lattialla minkäänlainen matto on turha, sillä lattiaa ei näy. Näkyy kenkiä, sukkia, koulu- ja tarhareppuja, luistimia, rullaluistimien polvisuojukset, tärkeitä lappuja, usb-liitin ja tonni hiekkaa.

Jos kuitenkin haluaa suojata lattiaansa, suosittelen jonkinlaista taipuvaa hiekkalaatikkoa. Sillä pihan hiekkalaatikon ja eteisen lattian hiekkamäärän suhde on vakio. Mitä pidemmälle ns. hiekkakausi etenee, sitä vähemmän hiekkaa on hiekkalaatikossa ja sitä enemmän sitä on eteisen lattialla.

4. Valkoinen sohva ja yksittäinen, roskalavalta pelastettu design-nojatuoli " luovat olohuoneen keveän ilmeen"

No siis huoh. Family Style ei usko sohviin, eikä varsinkaan design-tuoleihin. Parasta olisi rahdata olkkariin kasa patjoja, tyynyjä ja isoja kankaita ja viritellä niistä tarvittavat systeemit.

Sohvaan joko kaivaudutaan tai siinä kiipeillään. Kaivautumis-funktionalismissa olennaista on eväät, kaukosäädin/kirja, villasukat, aika. Kiipeämis-funktionalismi luottaa ilmavuuteen, samanikäiseen seuraan ja ympärillä olevaan tilaan. Myös kevyet ponnahdukset lattialle tai viereisille tasoille ovat tyypillisiä.

Design-tuolit ovat vielä pahempia. Niissä ei tiedä, mihin laittaisi jalat. Täytyy hankkia rahi. Tai nostaa eteen joku matala tuoli. Menee hankalaksi ja rupeaa tuntumaan ikäihmiseltä. Kerran lapsi onnistautui myös pujottautumaan tuolin selkänojan ja istuinosan välisestä kolosta jääden siihen jumiin. Se oli vaarallista. Siis ehdoton "no".

5. "Tilaa säästävät tilavat liukuovikaapit"

Know that, been there.
Tonni tavaraa, huono valaistus. Etsittävä asia viimeisessä nurkassa.
Toimivat loistavasti lasten piilo- ja pelästyttelyleikeissä. Etenkin, jos kaappiin on säilönyt vanhoja talvivaatteita, luistimia, pukupusseja ja eriparihenkareita

******

Hey architects! Hoy interior designers!
Dreaming of an inspiring home, I thought to give you some tips.

I believe in beauty in everyday life and a certain functionalism. It doesn't mean any big things. It means you have a lovely-coloured eco dishcloth and a carefully chosen mug for drinking coffee. It means that it one needs hut-building stuff in one's sitting room, then one drags there hut-building stuff.

Now I'm gonna start to list the changes needed in the basics of interior design. I mean the situations, in which a great idea and the needs of everyday life don't meet. My list is all free and part 2 is coming as well!
Now, at first TOP 5.

1. A big wooden kitchen table, "around which family and friends gather to eat and to spend evenings"

Oh well.
Papers, bills, laptops, fruitbowls, kids' crafty things and obscure piles do gather at a big table.
Breakfast and snacks are, on the contrary, eaten on the sofa, in which one can then find nuts, ends of pears and bits of old cheese. Coffee is take-away and drunk in an underground, car or garden.
In general one doesn't "spend evenings" and if one does, it happens somewhere in sofa-floor cushion area.

2. A good bed, which guarantees a good night's sleep


The concept of "good night's sleep" is unfamiliar to Family Style. There is a series of fallings asleeps, waking ups, falling asleeps again, falling into darkness kind of things. You often find yourself sleeping on the last inch of the lower bed of the bunk bed, or fallen asleep on the coach at a time when tv has turned to the radio channel's night time radio.

If you happen to fall asleep normally some time, you are bound to wake up noticing that someone is sleeping on your ancles and your already sway back feels utterly swayed, a couple of kids are sleeping next to you and the person important to you is somewhere far away, on the other side of the bed, with his other hand on the floor.


3. The (hundred-euro) sisal carpet on the hallway floor, "which effectively captures the sand and dirt"


Oh god, no.

In theory you wouldn't need any carpet in the hallway, as you never see the floor anyway. You do see shoes, socks, backbags, skates, roller blade kneepads, important papers, usb keys and a ton of sand.

If you do want to cover the floor, I recommend some kind of adjustable sandbox. Because, the ratio of the amount of sand in the sandbox and on the hallway floor is constant. The longer the summer has gone, the less sand in the sandbox, the more sand on the hallway floor.

4. A white sofa and a design armchair, rescued from a skip, that "create the light atmospehere in the sitting room"

Oh well, sigh. Family Style doesn't believe in sofas and especially not in design armchairs. The best solution would be to take a pile of mattresses, pillows and fabrics to the sitting room and to fix the systems needed with them.

No-one sits on the sofa. You either dig into it on climb on it. The crucial things in the dig in -functionalism are snacks, remote control / book, woollen socks and time. The climb-on functionalism relies on space around, company of about the same age and an airy feel. Light jumps to the floor or to the surrounding pieces of furniture are typical, too.

Design chairs are even worse. No-one knows where to put one's feet when sitting in them. You need to get a footstool. Or put some kind of small chair in front of you. It gets difficult and you start feeling like an old person.

5. Handy sliding doors for wardrobes

Know that, been there.
A ton of things, scarce lights. The thing you are looking for always in the last corner.
Although, they do work well for kids' hide & seek or "scare your friend" games. Especially if you tend to keep old winter clothes, skates, garment bags and stuff like that in them.









lauantai 20. syyskuuta 2014

Se ei tullutkaan kotiin, vielä // The baby that didn't come home, yet



Aiempi keskoslapsen äitinä oloa käsittelevä postaukseni tavoitti kivasti lukijoita ja toi yhteydenottoja ihmisiltä, joita aihe kosketti. Ajattelin kirjoittaa nyt vielä muutaman jutun lisää samasta aiheesta. Sellaisia pieniä, konkreettisia välähdyksiä siihen vauva-arkeen, joka menikin vähän toisin.

ETTÄ KUN SE ÄITI PALAAKIN YKSIN SAIRAALASTA KOTIIN

* * *

En ole koskaan ollut kova etukäteen valmistelija. Siis niitä, jotka petaavat pinnasängyt valmiiksi puolta vuotta ennen vauvan syntymää, silittävät vaatteet ja pakkaavat sairaalakassit.
Olen aina ajatellut, että sellainen tuo huonoa onnea.

Pienelle pojalle, jonka pitäisi syntyä vasta kuukausien päästä, hankin kuitenkin yhden jutun. Ruskean kimperi-trikoopipon, huutonetistä. Se on minusta ihana.

Kun pieni poika syntyy, 12 viikkoa liian aikaisin, hän mahtuisi varmaan kokonaan pipon sisään.

* * *

Keskoslapsen kanssa vauva-arki on toisenlaista. Ei olla vierihoidossa ja lasketa, paljonko maitoa on mennyt. Ei ajella kolmen päivän päästä kotiin kantokopan kanssa. Ei laiteta vauvaa pahvilaatikkoon nukkumaan ja toivota pitkiä yöunia.
Ehei.
Kaikki menee aivan toisin.

Äitiyspakkauslaatikko odottaa tyhjänä kuukausia.

* * *

Pieni poikani syntyy yliopistosairaalassa, siinä maailman parhaassa. Jään itse viereiseen taloon. Tulee jälkikäteinen raskausmyrkytys ja verenpaine hipoo taivaita. Ei saa kävellä, ei saa hermostua. Lääkkeet eivät meinaa auttaa. En jaksa seistä.

Pienen pojan elämän toisena päivänä, teholla käydessä, saan hänet tunniksi kenguruhoitoon. En uskalla nostaa häntä. On piuhoja ja kanyyleita ja iho on läpikuultava. Pelkään, että kanyylit liikkuvat ja iho repeää. Mutta paidan alla pienenpienet kädet levittyvät ihoani vasten ja tunnen, miten sydän sykkii. Teho-osaston ikkuna on auki.

Sitten alkaa se arki.

* * *

Lapsi jää sairaalaan, itse menee kotiin.
On äitiysloma. On muita lapsia. Vain vauva puuttuu.

En muista jälkikäteen tuosta ajasta paljoakaan. Olemme juuri muuttamassa. Lapset kiipeilevät pahvilaatikkojen päällä. Mitään ei uskalla laittaa uutta vauvaa varten, sillä aina on se JOS.

Maitoa alkaa nousta. Vuokraan rintapumpun, Rehamed-nimisestä paikasta Vihdintien varrella. Kun kuittaan rintapumppua ja sanon Rehamedin naiselle vauvasta, rupean itkemään. Maito pistetään kotona jääkaappiin ja kuskataan kerran päivässä sairaalaan.

Keskosvauva ei nukahtele rinnalle tai hengaile kaupungin vauvakahviloissa. Keskosvauva nukkuu omassa kaapissaan ja saa maidon nenämahaletkun kautta. Se ei jaksa imeä. Sitä ei saa väsyttää. Ensimmäisenä päivänä maitoa menee milli. Lääkäri sanoo, että se on hyvin.

* * *

Vauva siirtyy jatkohoitopaikkaan, yllättävän nopeasti.
Olen kauhistunut. Vauvalla on oma huone, jonka se jakaa toisen keskosen kanssa. Hoitaja ei ole koko ajan vieressä. Mitä jos käykin jotain, äkillistä. Jos ne eivät huomaa heti.
Samassa sairaalassa ei ole vastasyntyneiden tehoa.

Vauva siirretään ambulanssilla. Itse mennään perässä autolla.
Uusi huone on valtava tehon ahtaisiin tiloihin verrattuna. Siinä on ovi. Pelottavaa. Ne eivät näe. Mutta valkotaululla lukee lapsen nimi ja "Olen vielä pieni ja tarvitsen paljon lepoa." ja "Äiti tulee huomenna iltapäivällä". Tuloajan voi aina itse täyttää.

Virikkeiden ja musiikkien soittamisien sijaan vauva tarvitsee kenguruhoitoa, unta, lepoa, rauhassa oloa.

* * *

Päivien rytmi. Muut lapset, maidonpumppaus, sairaalaan kenguruhoitoon. Autolla ajoa, hirvivaara, parkkimaksut.

On huono omatunto, ettei ole sairaalassa koko ajan. Sitä ei odotetakaan, mutta silti. Arki vaatii järjestelyjä. Jonkun pitää olla muiden lasten kanssa sillä aikaa, kun toinen vanhempi on kenguruhoidossa. Ulkomaailmaan ei jaksa mennä ollenkaan.

Nyt ei olla enää teholla. Saa hoitaa vauvaa, pestä, vaihtaa vaatteita ja syöttää. Se jännittää aluksi, vaikka kyseessä on kolmas lapsi. Tämä on niin pieni, heiveröinen. Mahtuu kädelle.
Kotona odottava yksivuotias tuntuu jättimäiseltä. Hänenkin vauva-aikansa on äkkiä katkennut. Hän kulkee sairaaloissa tottuneesti, vellipullo isän läppärirepussa. Äiti on usein poissa, ja katse poissaoleva.

Vauva syötetään nenämahaletkulla. Maitoa mitataan tarvittava määrä ruiskuun, ruisku laitetaan koneeseen, joka annostelee maidon. Maitoon sekoitetaan lisäksi pari kertaa päivässä äidinmaidonvahvenne BMF:ää sekä Teofylliniä, keskosille tyypillisiä hengityskatkoksia estävää lääkettä. Välillä kokeillaan tuttipulloa, mutta se ei aluksi onnistu. Vauva ei jaksa imeä tai ei muista niellä, kakoo, monitori hälyttää, hoitaja juoksee huoneeseen.

Kengurussakin vauva on kytkettynä hapetusarvoja ja sydämensykettä mittaavaan monitoriin. Oma tunne on ristiriitainen. Vauvan tuoksu, läheisyys, iho. Ja samaan aikaan oma herkeämätön monitorin vahtaaminen. Että muistaako se hengittää, eihän se syke laske.

***

Pääsemme helpolla. Välillä tulee kuitenkin niitä. Paniikin hetkiä.
Mystinen pöpö, antibiootit. Hapetusarvot putoilevat. Tietää, että teho-osasto on lähellä, puolen tunnin päässä. Silti.
Aivoröntgenissä näkyvä harmaa alue, joka saattaa olla aivoverenvuoto. Myöhemmin käy ilmi, ettei se ole. Silti.
Yritys vähentää Teofylliniä, "hengityksenmuistutuslääkettä". Vauva ei muista hengittää, hapetusarvot laskevat. Lääkeannos nostetaan takaisin. Muistaako se koskaan. Silti.
Ja monia muita.

Illalla kotona katsoo sitä huoneennurkkaa, jossa voisi olla pinnasänky. Vieläkään ei uskalleta laittaa.

***

The English version comes tomorrow!!











maanantai 15. syyskuuta 2014

Menin metsään // A forest route

Syksy.
Täytyy mennä metsään. Nähdä yksityiskohtia, inspiroitua.

**

Autumn.
You need to take the forest route. See the details, get inspired.






sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Paul Auster ja yhteensattumien voima // Paul Auster and the power of coincidences



On kirjoja, joihin pitää aina tietyin välein palata. Paul Austerin The Red Notebook (1995) on yksi sellainen.

Tämä pieni vihreä pokkari, ja etenkin sen ensimmäiset 40 sivua, on aivan mahtavaa luettavaa. Auster kertoo tosijuttuja yhteensattumista. Sellaisista, jotka saavat uskomaan jonkunlaiseen punaiseen lankaan elämässä.

Suosikkijuttuni on numero seitsemän. Siinä Auster kertoo vaimonsa siskosta, joka meni Taipeihin opiskelemaan. Eräänä päivänä Taipeissa vaimon sisko juttelee toisen amerikkalaisen opiskelijan kanssa. He huomaavat, että kummankin sisko asuu New Yorkissa. Loppu onkin legendaa:
"- My sister lives on the Upper West Side.
- So does mine.
- My sister lives on the West 109th Street.
- So does mine!
- My sister lives on the second floor of 309 West 109th Street."
Tässä vaiheessa toinen vetää henkeä ja sanoo, että niinpä hänenkin siskonsa. Puhujien siskot ovat seinänaapureita New Yorkissa.

Tästä Auster jatkaa:
"As the two young women in Taipei marveled over the astounding connection they had just uncovered, they realized that their sisters were probably asleep at that moment. On the same floor of the same building in northern Manhattan, each one was sleeping in her own apartment, unaware of the conversation that was taking place about them on the other side of the world."

Yhteensattumat, nuo hienot hienot hetket!
Tiedät varmaan.
Kun juttelee uuden ihmisen kanssa ja huomaa, että on yhteinen vanha tuttava. Tai että on telttaillut samaan aikaan samalla leirintäalueella 5-vuotiaina.
Kun kiinnostuu jostain tai etsii jotain, ja äkkiä tuota asiaa alkaa näkyä kaikkialla.
Hetkiä, joina maailma tulee vastaan.

Omassa elämässäni on ollut paljon kummallisia ja suuntaa antavia yhteensattumia. Edelleen yritän olla avoinna niille.
Onko sinun elämässäsi ollut tällaisia hetkiä?

* * * *

There are books I have to return to every now and then. The Red Notebook (1995) by Paul Auster is one of them.

This green little paperback, and especially the first 40 pages, is an excellent read. Auster tells true stories about coincidences.

My favourite is number seven. In it, Auster tells about his wife's sister, who went to study in Taipei. One day in Taipei the wife's sister is talking with another American student. They realize that both of them have sisters living in New York. The rest is a bit of a legend:

"- My sister lives on the Upper West Side.
- So does mine.
- My sister lives on the West 109th Street.
- So does mine!
- My sister lives on the second floor of 309 West 109th Street."
At this point the other sighs and says that so does her sister. The sisters of these two people talking are neighbours in New York.

Auster continues:
"As the two young women in Taipei marveled over the astounding connection they had just uncovered, they realized that their sisters were probably asleep at that moment. On the same floor of the same building in northern Manhattan, each one was sleeping in her own apartment, unaware of the conversation that was taking place about them on the other side of the world."

Coincidences, those lovely lovely moments!
You probably know.
When you're talking to someone and realize that you share an old friend. Or that you've both been camping on the same camping area at the same time when you both were 5 yrs old.
When you get interested in something or look for something and suddenly that something is being seen everywhere.
Moments, when the world gets a little bit closer.

I've had many strange and direction-giving coincidences in my life. I still try to be open to them.
Have you had any moments of this kind in your life??


perjantai 12. syyskuuta 2014

Kässäidea // Crafts & ideas



Syksyllä se iskee. Kässäinto. Itse asiassa ei viitsisi tehdä mitään muuta. On pakko aloittaa villapaitoja, -takkeja, sukkia ja ompeluksia. Sitten miettii, lukisiko, nukkuisiko vai kutoisi. Saa stressiä.

Nyt mulla on uusi idea. Rupean tekemään pehmoja. Ihan kaikille. Bisnespuolella ideoita ei kannata huudella maailmalle, mutta luovan tekemisen maailmassa kannattaa. Sillä huudeltuna ideat heräävät henkiin. Löytyy samanhenkisiä ihmisiä. Auttajia. Eteenpäin tönijiä.

(Tästä tulee jollain hämärällä tavalla mieleen kirjallisuustiede, strukturalismi ja Proppin aktantit eli saduissa toistuvat roolit. Niitä on seitsemän:

1) sankari
2) prinsessa (tavoiteltu henkilö)
3) vastustaja (konna)
4) maagisten kykyjen lahjoittaja
5) lähettäjä
6) auttaja
7) väärä sankari

Pohdin ehkä seuraavassa postauksessa, löytyykö näitä somesta, mutta se ei kai ihan liity tähän...
)

Sanotaan vain, että kun ideansa huutaa maailmalle, löytyy usein vaikka auttajia tai maagisten kykyjen lahjoittajia.

**

Anyway, pehmot. Eka otetaan vanhoja kankaita. Lasten trikoopaitoja, retrotyynyliinoja ja kirppislöytöjä.




Sitten katsellaan ideoita hahmoiksi. Pengotaan kaappeja, lasten piirustuksia ja omia vihkonreunoja. Inspiroidutaan.








**

Seuraavaksi palaan ideoiden, ompelukoneen, kudottujen korvien ja vanutäytteiden kera!
Sitten voi ryhtyä miettimään, miten yhdistää vanhat kankaat ja kudotut korvat digimaailmaan..

* * *

It comes with the autumn. Crafts fervour. Actually I'd spend all my time knitting pullovers, cardigans, socks and sewings. One tries to decide whether to read, sleep or knit. Gets stressed.

Now I have a new idea. I'll start doing soft toys. For everyone. In the business world one shouldn't shout one's ideas to the world, but in the creative world it's worth it. Because when you tell your ideas to the world, they will come alive. You'll find like-minded people. Helpers. Those, who push forward.

(This brings to my mind literary theory, structuralism and Propp's actants, that is universal roles he found in old fairy tales. There are seven roles:

1. The hero
2. The princess
3. The antagonist
4. The donor of magical things
5. The dispatcher
6. The helper
7. The wrong hero

Maybe I'll next wonder if these roles are found in the social media, but it is a bit off the topic, I guess..).

So let's say that when you tell your idea to the world, you'll often find helpers or magical things.


**

Anyway, the soft toys. First you'll need old fabrics: kids' shirts, retro pillowcases, flea market finds.
Then you'll search for ideas for figures. Rummage the closets, take the kids' drawings and the edges of your own exercise books. Get inspired.

*'

Next I'm back with ideas, sewing machine, knitted toy ears. Then I'll start figuring out how to combine old fabrics, knitted ears and the digital world..



sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kirjoittamispassi



Tsadaa! Olen tänään kahvilassa kirjoittamassa. Kuulostaa sopivan taiteelliselta.

Ei, en siemaillut lattea urbaanin boheemissa keskustan hipsterikahvilassa tai tutkaillut kanssaihmisiä merenrantakaupungin puutaloidyllissä. Ehei. Driimit menee arjen ehdoilla.

Rahtasin läppärin tunniksi Lohjan ABC:lle. Otin kahvin, pyyhin pahimmat ketsupit pöydältä, avasin tiedoston, aloin kirjoittaa. Nettiä ei ollut. Puheensorina hälveni, unohdin missä olin. Ihmisten parissa, mutta yksin. Ja rästissä ollut artikkeli alkoi hahmottua. Löytyi punainen lanka.

Sillä kirjoittaminen on olotila. Sitä täytyy vaalia.
Täytyy antaa itselle lupa olla kirjoittaja, vaikka tunnin ajan.
Sellainen kirjoittamispassi.

Kirjoittamisguruni numero yksi on tietysti Natalie Goldberg. Hänelle kirjoittaminen on tapa elää, kokea asioita. Ei mikään yksittäinen taiteellisen luovuuden purskaus, vaan jatkuvasti harjoitettava taito, kuten hengitys tai hölkkä. Tekeminen, joka kulkee mukana ja kantaa pahimpien yli. Jonka kautta löytyy yhteys itseen, alitajuntaan tai maailmaan.

Goldberg kannustaa kirjoittamisharjoituksiin. Sellaisiin, että ottaa aikaa vaikka kaksi minuuttia ja aloittaa. Hän listaa seitsemän sääntöä tällaisiin harjoituksiin (lyhentäen ja vapaasti kääntäen):

1. Kirjoita, älä pysähdy. Kirjoita, mitä mieleen tulee. Älä sensuroi.
2. Unohda kontrolli. Älä murehdi arvostelijoista.
3. Mene yksityiskohtiin. Käytä substantiiveja, verbejä, värejä, pintojka.
4. Älä ajattele. Pysy ensimmäisissä ajatuksissa, ei niitä käsittelevissä ajatuksissa. Unohda kaikki muu.
5. Älä huolehdi oikeinkirjoituksesta, kieliopista tai pilkuista. Who cares!
6. Saat kirjoittaa mitä tahansa roskaa. Älä pelkää.
7. Mene kohti heikkoa kohtaa, pelkoa. Jos löydät kirjoittaessasi jotain, jatka siitä.

Kirjoitin tunnin, ja annetusta aiheesta. Jotain kuitenkin löytyi. En tiedä, mitä. Jonkinlainen fiilis.

P.S. Toinen kirjoittamiskirjasuosikkini on Steven Kingin "Kirjoittamisesta", ja etenkin yksi lause siinä. Se kuuluu: MUISTA, ADVERBI EI OLE YSTÄVÄSI.


Postikorttiseinä // Postcard Wall - Snail Mail Revisited






Olen aina ollut vähän reppuselässäreissaaja. Niitä, jotka lähtevät juna-asemalle hämmästelemään ja päätyvät matkaan menolippu kourassa ja kaukaisen tuttavan puhelinnumero taskussa. Niitä, jotka haahuilevat kotoisissa kahviloissa ja raapustelevat yksittäisiä lauseita nuhruisiin vihkoihin.

Nykyisessä elämäntilanteessa luovuudelle niin olennainen ikkunastaulostuijotteluaika on vähissä, eikä ole juuri varaa matkata työpaikkaa kauemmas, jos sinnekään. Päätin siis taltuttaa kaukokaipuun postikorttiseinällä.

* * *

Olen ollut aina myös ahkera kirjeenvaihtaja. Kouluaikana kirjekaverit "tilattiin" IYS:stä. Pieneen lipukkeeseen rastitettiin toiveet, harrastukset ja maatunnukset. Jonkun ajan kuluttua kotiin tuli uuden kirjekaverin nimi ja osoite. Nimen, harrastuksien tai osoitteen kertomista ei pidetty mitenkään uhkaavana.

IYS on vuosien varrella jäänyt, mentaliteetti ei. Olen edelleen meilien, tekstarien ja FB-päivityksien ihminen. Jos voin kirjoittaa, en soita. Yritän pitää silmät auki maailmalle.

* * * *

Olen jemmannut meille tulleita kortteja vanhaan pikkukirstuun. Ja kääk - korttipostiahan tulee nykyään todella vähän.

Julistankin tässä alkaneeksi Driimitin hyper-virallisen #LÄHETÄMUT-kampanjan!
Kun käyt jossain, lähetä kortti - jollekin!
Se on tapa välittää. Jos et keksi ketään, kelle lähettää, lähetä mulle!


**

I've always been a bit of a backpacker. One of those, who go to the train station wondering where to go and end up travelling with a one-way ticket and a phone number of a distant acquaintance in their pocket. One of those who love sitting ín a cosy cafe and writing some sentences in worn-out notebooks.

Currently I have very little time to spend gazing out of the window (and that time would be crucial for creativity!) and no money for travelling further than my work place, if there. So I decided to tame my wanderlust with a postcard wall.


* * *

I've also always been an eager pen friend. At school we "ordered" pen friends from a company or whatever called IYS. We checked wishes, hobbies and country codes in a small slip. After a while you got the name and address of your new pen friend. Revealing one's name, hobbies or address wasn't considered threatening.

There's no more IYS, but the mentality remains. I'm a person of e-mails, text messages and Facebook updates. If I can write, I don't call. I try to keep my eyes open for the world.

* * * *

I've saved the postcards we've received in an little old chest. And eek - there aren't that many of them!

So I hereby start a hyper-official Driimit postcard campaign #SENDME!
When you'll visit a place, send a card to someone.
It's a way of caring.





tiistai 2. syyskuuta 2014

Kirjoista, keskosista, elämästä



On melkein yö, luen kirjaa. Se on hieno, vahva, kaunis. Täynnä tunnetta. Kyynelehdin. On myöhä, ehkä tämä on väsymystä. Ehkä ei. Kirja on Essi Kummun Lasteni tarina.

Kummu kirjoittaa pikkukeskosina syntyineistä kaksosistaan, Ainosta ja Kallesta.
Tarina lähtee nykyhetkestä. Hyvä. Siinä ne ovat jo 11-vuotiaita. Uskaltaa hengähtää.

Kummu kirjoittaa kaikesta siitä. Menettämisen pelosta, syyllisyyden tunteesta, jatkuvasta valppaudesta. Teho-osaston monitoreista, kauhusta.

Kulttuurista, perheestä, vaikenemisen kulttuurista. Että ollaan vahvoja, kannetaan ristit, valittamatta. Keitetään kahvit, syödään pullat. Ollaan hiljaa.

Äitiydestä. Sellaisesta, jota ei tullutkaan. Ei tullut pulleita pehmeitä kotiinvietäviä kääröjä. Onnea. Suloisuutta. Imetystä. Vierailuja. Ihania perhekuvia. Tuli traumanjälkeinen stressireaktio, alituinen pelko ja valppaus, väsymys ja kykenemättömyys iloon, avioero.

Lasteni tarina löytää tien ulos. Vaikenemisen kehä rikkoutuu.

Olen mykistynyt. Kummulla on sana hallussaan. Miten se osaa niin. On läsnä, auki, tunteet siinä, sivuilla.

Lasteni tarinassa elämän alku ja loppu rinnastuvat. Kertoja puhuu niin pienelle, lääkkeiden turruttamalle ja kanyylien lävistämälle keskoskaapissa makaavalle pojalleen kuin sairaalaan viimeistä kertaa jäävälle papalleen, joka olikin läheisempi kuin kukaan.
Luen Kummun papan viimeiset sanat sairaalahuoneen oven sulkeutuessa: "Olisi hienoa nähdä vielä joskus", enkä kestä enää.

* * * *

Sillä olen ollut siellä.
Keskoskaappien maailmassa. Olen poistanut korut ja desinfioinut kädet. Katsonut ikkunasta ihmetellen tavallista maailmaa, tuonut yhden millin äidinmaitoa ja nähnyt, miten se on viety nimettynä jääkaappiin.

Mutta ensin on heinäkuu. Laskettu aika on lokakuussa. Ollaan huolettomia, kesän valoisat yöt.



Pieni poikani syntyy, täysin yllättäen, lähes kolme kuukautta etuajassa, kilon painoisena, pikasektiolla.

Kun hän on kuusi sekuntia vanha, laitetaan hengitysputki. Avoimesta ikkunasta kuuluu lokkien äänet. Meri on lähellä.

Lastenklinikan ylilääkäri on käynyt paikalla jo aiemmin. Kaikki on valmista. Pikkukeskosia, eli alle 1500 grammaa painavia, syntyy Suomessa noin 600 vuodessa, vähemmän kuin kaksi päivässä. Poikani on tämänpäiväisistä toinen. Kaula on ohuempi kuin sormi.

Hänet kääritään foliohuopaan. Saan koskettaa sormella poskea. Sitten he menevät, lääkärit ja hoitajat ja lapsi, maanalaisia käytäviä pitkin. Joku sanoo, että kaikki on olosuhteisiin nähden hyvin.

Alkaa sumun aika.
Lamaantuneisuus, jota Kummu niin hienosti kuvaa. Kyvyttömyys iloita, rakastaa tai edes pelätä. Seuraavaa päivää ei uskalla ajatella.

On vain absurdi todellisuus. Siihen kuuluu lääkäri, hoitajat, listoja ja raportteja, testejä.
Imettäjien ruokaetu. Parkkipaikkaongelmat.
Sairaalan maanalaiset käytävät, kuin alitajunta. Niissä pelko voi itää.

Tiedän, että lastani hoidetaan sadoillatuhansilla euroilla. Teholla pikkukeskosella on kaksi hoitajaa, joista toinen on lapseen koko ajan katsekontaktissa. Bisnesmaailmassa puhuttaisiin maailmanluokan tuotteesta. En osaa käyttää mitään sanaa. Lapsella on iho, josta näkyy läpi. Kanyyleitä, tippaletkuja. Ne tukkeentuvat. Hän saa ravintoa, hivenaineita. Kun testit näyttävät aavistuksen kohonneita tulehdusarvoja, aloitetaan antibiootit.


* * *

Kolme ensimmäistä päivää. Ratkaisevia.
Niinä ei uskalla ajatella mitään. Kamalinta on soittaa omalta osastolta ja kysyä lapsen vointia. Jos jotain on käynyt.

Pikkukeskosille ei anneta alkupäivinä minkäänlaista selviämisennustetta. Niin moni asia voi vaikuttaa. Pienikin pöpö voi olla kohtalokas. Koskaan ei tiedä.

Koskaan en itke. Ei itketä.
Hapetusarvoa ja sydämen rytmiä takovan monitorin ääni pinttyy muistiin.

Mutta kun lääkäri kolmantena päivänä sanoo, että pojalla on taistelijaluonne, jotain viriää.
Ihan pikkuisen vain.

**

Myöhemmin, tarkastuskäynnillä, rahtaan tonnin painoista turvakaukaloa Lastenklinikan rappukäytävässä. Lapsi itkee, on kuuma.

Äkkiä olemme siinä. Ovella. "K7 vastasyntyneiden teho-osasto". Käytävä oven takana on kapea. Seinillä on kuvia selvinneistä. Ja kuvia niistä, jotka eivät selvinneet.
Ne tulevat silloin. Suolalta maistuvat kyyneleet. Ja nyt.




Kuvan pieni poikani pääsi jo viikon sisällä teho-osastolta tavalliselle vastasyntyneiden osastolle kasvamaan. Hän oli pitkään osaston pienin. Yksi kilo ja 36 senttiä mahtuu kämmenelle.

EDIT: Ja kun ajoin tavallisen osaston kenguruhoidosta yön sydämessä kotiin, pitkää matkaa, autossa soi jostain syystä aina täysillä Lauri Tähkän Pauhaava sydän. Siitä sai voimaa. "Välistä rakkaus tahtoo elää ja kuolla, mut sun lähelläs mieli peilityyni on."