Joskus lukee sellaisen kirjan. Että kun on lukenut, maailma näyttäytyy toisin. Tuulessa ajelehtiva vaahteranlehti on äkkiä riipaisevan yksinäinen. Lapsen optimismi sydäntäsärkevää. Yksittäinen lause saa melkein itkemään.
Kate Atkinsonin uusin, Elämä elämältä, on sellainen kirja.
Sen luettuaan hetki on toinen.
Kirja on brittiläisen nykykirjallisuuden kärkikaartiin kuuluvalle Atkinsonille sekä askel kohti omia kirjallisia juuriaan että harppaus eteenpäin. Atkinsonhan aloitti uransa teoksilla, joissa kulki rinnakkaisia tarinoita ja eri näkökulmia useissa aikatasoissa. Suomessa Atkinson tunnettaneen parhaiten viime vuosien Jackson Brodie -dekkareista.
Elämä elämältä on jälleen rinnakkaisten tarinoiden ja kerronnan juhlaa. Tällä kertaa Atkinson luo kuitenkin jotain aivan uutta, ja todella upeasti.
Elämä elämältä on tarina Ursula Toddista. Se on myös tarina Toddin perheestä, 1900-luvun Britanniasta, Euroopasta, sodasta, mahdollisuuksista. Sen teemat ovatkin yhtäkkiä viiltävän ajankohtaisia.
Elämä elämältä on tarina, joka rakentuu uudelleen ja uudelleen. Atkinson rakentaa kokonaisuuden taiturimaisesti erilaisista vaihtoehtoisista skenarioista. Kaikki palaa kysymykseen "mitä, jos".
Mitä, jos Ursula Todd kuoleekin synnytyksessä. Mitä, jos hän hukkuukin lapsena rantaleikeissään. Jos hän jääkin nuoruudenreissuillaan maahan, josta tulee hänen kotimaansa vihollinen. Mitä, jos hän kuolee piiritetyssä Berliinissä kuolemansairas lapsi käsivarsillaan kykenemättä palaamaan kotiin. Mitä, jos hän palaakin nuoruudenreissuiltaan kotiin, on kotimaassaan perheensä ja rakkaittensa kanssa ja liittyy sodassa auttaviin vapaaehtoisiin. Ja niin edelleen.
"Noustuaan murskan peittämiä portaita hän oli lopern uupunut. Frieda makasi hourailemassa, ja Ursula asettui tyttärensä viereen patjalle.Hän silitti Friedan kosteita hiuksia ja kertoi toisesta maailmasta. Hän kertoi keväisistä sinikelloista metsikössä Fox Cornerin lähellä, kukista joita kasvoi niityllä lehdon takana- pellavasta ja kukonkannuksesta, leinikeistä, silkkiunikoista, puna-ailakista, päivänkakkarasta. Hän kertoi vastaleikatun ruohon lemusta, joka unohosi englantilaisilta nurmikentiltä. (...) Auringosta, joka levitti ystävällisiä säteitään pelloille ja niityille. Mustarastaan heleästä laulusta, pöllön huhuilusta pimeässä. "Ota tämä", hän sanoi ja työnsi pillerin Friedan suuhun. "Sain sen apteekista, se auttaa sinua nukkumaan.""
Atkinson nivoo yhteen taiturimaisen mahdollisien elämien kudelman. Ursula saa yhä uuden ja uuden mahdollisuuden, "Life after life". Ja lukija eläytyy, jokaiseen.
Ursula on vanha sielu, joka aavistaa vaaran, tulevan. Tärkeäksi nousee taas se kysymys. Mitä, jos. Mitä, jos. Saa elää elämänsä uudestaan. Leimautuuko hulluksi vai onko viisaampi. Tietääkö kaiken, elääkö paremmin, huomaako uusia vaaroja. Pelastaako maailman.
Atkinsonin kokonaisuus pysyy hienosti kasassa. Romaani elää yksityiskohdissa, aina brittiläisestä maalaiskartanosta maantasalle pommitettuun Lontooseen tai piiritettyyn Berliiniin. Tietyt kuvat ja yksityiskohdat toistuvat hypnoottisesti eri skenarioissa. Sitä tunnistaa: tässä oli se pommiin kaatuva seinä, niityn puna-apila, taulukiskoon kuollut yläkerran neiti, kotiinpalaava kettu.
Elämä elämältä palkittiin 2014 Costa-palkinnolla. Brittilehti The Guardianin haastattelussa Atkinson kertoo kirjoittavansa kirjalle ensi vuonna ilmestyvää jatko-osaa, A God in Ruins. Se kertoo Teddystä, Ursula Toddin pikkuveljestä, joka putosi toisen maailmansodan taisteluissa pommikonesoihtuna palaen maahan. Tai ei, joka hyppäsikin laskuvarjolla, joutui sotavankeuteen ja palasi kotiin. Joka köllötteli hiekkarannan viltillä äitinsä kainalossa, kun Ursula kahlasi vaahtopäiseen veteen.
Kate Atkinson: Elämä elämältä (2014, Schildts & Söderströms).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti