Sivut

tiistai 2. syyskuuta 2014

Kirjoista, keskosista, elämästä



On melkein yö, luen kirjaa. Se on hieno, vahva, kaunis. Täynnä tunnetta. Kyynelehdin. On myöhä, ehkä tämä on väsymystä. Ehkä ei. Kirja on Essi Kummun Lasteni tarina.

Kummu kirjoittaa pikkukeskosina syntyineistä kaksosistaan, Ainosta ja Kallesta.
Tarina lähtee nykyhetkestä. Hyvä. Siinä ne ovat jo 11-vuotiaita. Uskaltaa hengähtää.

Kummu kirjoittaa kaikesta siitä. Menettämisen pelosta, syyllisyyden tunteesta, jatkuvasta valppaudesta. Teho-osaston monitoreista, kauhusta.

Kulttuurista, perheestä, vaikenemisen kulttuurista. Että ollaan vahvoja, kannetaan ristit, valittamatta. Keitetään kahvit, syödään pullat. Ollaan hiljaa.

Äitiydestä. Sellaisesta, jota ei tullutkaan. Ei tullut pulleita pehmeitä kotiinvietäviä kääröjä. Onnea. Suloisuutta. Imetystä. Vierailuja. Ihania perhekuvia. Tuli traumanjälkeinen stressireaktio, alituinen pelko ja valppaus, väsymys ja kykenemättömyys iloon, avioero.

Lasteni tarina löytää tien ulos. Vaikenemisen kehä rikkoutuu.

Olen mykistynyt. Kummulla on sana hallussaan. Miten se osaa niin. On läsnä, auki, tunteet siinä, sivuilla.

Lasteni tarinassa elämän alku ja loppu rinnastuvat. Kertoja puhuu niin pienelle, lääkkeiden turruttamalle ja kanyylien lävistämälle keskoskaapissa makaavalle pojalleen kuin sairaalaan viimeistä kertaa jäävälle papalleen, joka olikin läheisempi kuin kukaan.
Luen Kummun papan viimeiset sanat sairaalahuoneen oven sulkeutuessa: "Olisi hienoa nähdä vielä joskus", enkä kestä enää.

* * * *

Sillä olen ollut siellä.
Keskoskaappien maailmassa. Olen poistanut korut ja desinfioinut kädet. Katsonut ikkunasta ihmetellen tavallista maailmaa, tuonut yhden millin äidinmaitoa ja nähnyt, miten se on viety nimettynä jääkaappiin.

Mutta ensin on heinäkuu. Laskettu aika on lokakuussa. Ollaan huolettomia, kesän valoisat yöt.



Pieni poikani syntyy, täysin yllättäen, lähes kolme kuukautta etuajassa, kilon painoisena, pikasektiolla.

Kun hän on kuusi sekuntia vanha, laitetaan hengitysputki. Avoimesta ikkunasta kuuluu lokkien äänet. Meri on lähellä.

Lastenklinikan ylilääkäri on käynyt paikalla jo aiemmin. Kaikki on valmista. Pikkukeskosia, eli alle 1500 grammaa painavia, syntyy Suomessa noin 600 vuodessa, vähemmän kuin kaksi päivässä. Poikani on tämänpäiväisistä toinen. Kaula on ohuempi kuin sormi.

Hänet kääritään foliohuopaan. Saan koskettaa sormella poskea. Sitten he menevät, lääkärit ja hoitajat ja lapsi, maanalaisia käytäviä pitkin. Joku sanoo, että kaikki on olosuhteisiin nähden hyvin.

Alkaa sumun aika.
Lamaantuneisuus, jota Kummu niin hienosti kuvaa. Kyvyttömyys iloita, rakastaa tai edes pelätä. Seuraavaa päivää ei uskalla ajatella.

On vain absurdi todellisuus. Siihen kuuluu lääkäri, hoitajat, listoja ja raportteja, testejä.
Imettäjien ruokaetu. Parkkipaikkaongelmat.
Sairaalan maanalaiset käytävät, kuin alitajunta. Niissä pelko voi itää.

Tiedän, että lastani hoidetaan sadoillatuhansilla euroilla. Teholla pikkukeskosella on kaksi hoitajaa, joista toinen on lapseen koko ajan katsekontaktissa. Bisnesmaailmassa puhuttaisiin maailmanluokan tuotteesta. En osaa käyttää mitään sanaa. Lapsella on iho, josta näkyy läpi. Kanyyleitä, tippaletkuja. Ne tukkeentuvat. Hän saa ravintoa, hivenaineita. Kun testit näyttävät aavistuksen kohonneita tulehdusarvoja, aloitetaan antibiootit.


* * *

Kolme ensimmäistä päivää. Ratkaisevia.
Niinä ei uskalla ajatella mitään. Kamalinta on soittaa omalta osastolta ja kysyä lapsen vointia. Jos jotain on käynyt.

Pikkukeskosille ei anneta alkupäivinä minkäänlaista selviämisennustetta. Niin moni asia voi vaikuttaa. Pienikin pöpö voi olla kohtalokas. Koskaan ei tiedä.

Koskaan en itke. Ei itketä.
Hapetusarvoa ja sydämen rytmiä takovan monitorin ääni pinttyy muistiin.

Mutta kun lääkäri kolmantena päivänä sanoo, että pojalla on taistelijaluonne, jotain viriää.
Ihan pikkuisen vain.

**

Myöhemmin, tarkastuskäynnillä, rahtaan tonnin painoista turvakaukaloa Lastenklinikan rappukäytävässä. Lapsi itkee, on kuuma.

Äkkiä olemme siinä. Ovella. "K7 vastasyntyneiden teho-osasto". Käytävä oven takana on kapea. Seinillä on kuvia selvinneistä. Ja kuvia niistä, jotka eivät selvinneet.
Ne tulevat silloin. Suolalta maistuvat kyyneleet. Ja nyt.




Kuvan pieni poikani pääsi jo viikon sisällä teho-osastolta tavalliselle vastasyntyneiden osastolle kasvamaan. Hän oli pitkään osaston pienin. Yksi kilo ja 36 senttiä mahtuu kämmenelle.

EDIT: Ja kun ajoin tavallisen osaston kenguruhoidosta yön sydämessä kotiin, pitkää matkaa, autossa soi jostain syystä aina täysillä Lauri Tähkän Pauhaava sydän. Siitä sai voimaa. "Välistä rakkaus tahtoo elää ja kuolla, mut sun lähelläs mieli peilityyni on."







4 kommenttia:

  1. Tutut keskosäidit jakoi tätä fb:ssä, joten kurkkasin. Ehkä tosiaan pitää tarttua tuohon kirjaan. Itsekin olen erittäin pienen keskosen äiti ja odotan nyt kolmatta :) Niin siis, hyvä teksti. Ja mukava kuulla, että teidänkin pieni on selvinnyt - ja äitikin ehkä?

    VastaaPoista
  2. Kiva, kun löysit blogini - tervetuloa muutenkin lukemaan ja seuraamaan! Juttua tulossa lapsista, kodeista, kirjoista ja kaikesta inspiroivasta.

    Kannattaa juu lukea kirja, ainakin mä tykkäsin ja tunnistin monia asioita. Itse rupesin varmaan vasta jälkikäteen miettimään ja analysoimaan enemmän.

    Tsemppiä sinnekin "erittäin pienelle" ja mahtavaa, että seuraajiakin tulossa! Itsekin kahden keskosen äiti.

    VastaaPoista
  3. Itse olen pikkukeskosen äiti myös: poika painoi 1480 g ja syntyi rv 30+1. En ole mistään oikein löytänyt paikkaani ajatuksilleni, jotekin näitä olisi kuitenkin tarve purkaa, vaikka ihana pieni poika on jo 4v. Olen vakuuttunut siitä, että olen aina keskosen äiti., se on erilaista kuin olla täysiaikaisen lapsen äiti (josta meillä onneksi on myös kokemus). Se kaikki tunnevyöry, mikä keskosen äitini olemiseen liittyy, tulee todellakin jälkijunassa.

    VastaaPoista
  4. Totta, keskosen äitiys pysyy, vaikka akuutti tilanne olisi ohi. Ja ehkä tosiaan muotoutuu sanoiksi ja ajatuksiksi vasta jälkikäteen. Olen muuten suunnittelemassa kirjoittamisjuttuja keskosten vanhemmille, laita vaikka meiliä blogissa olevaan osoitteeseen, jos kiinnostaa!

    VastaaPoista