Sivut

tiistai 5. kesäkuuta 2018

The Dream, The Book, The Real Life



Siinä se nyt on!
Kirja.

Oikeastaan kirja sai alkunsa yhtenä sateisena iltana irlantilaisessa pikkukylässä joskus 90-luvun alussa. Olin liftannut ympäri maata kaverin kanssa paksu villakangastakki päällä.
Olin juonut teetä ja viskiä, palellut Texacon pihalla, kuullut tinapillin.
Illalla, kun muu maailma nukkui, kaivoin rinkan uumenista vihkon ja raapustin siihen ensimmäiset sanat.

Niitä sanoja ei tässä kirjassa ole.
Mutta on se sama idea. Fiilis. Sateinen, vihreä, ihana, kaoottinen, ristiriitainen Irlanti, jossa maailma on kaukana ja ihmiset lähellä.

Kirjaa tekiessä sain jututtaa monia ihania ihmisiä. Kirjailijoita, kirjakauppiaita, hajuvesitehtailijaa, joogakeskuksen pitäjää, radiotoimittajaa, iirinkielisiä kustantajia ja käsikirjoittajia ja montaa muuta.
Kiitos teille, mahtavat!

Kirjan kustansi kouvolalainen Kustantamo Reuna, ja painosta se tuli toukokuussa.
Taitto ja visuaalinen ilme on Jaana Raution käsialaa, valokuvat omiani.

Olo on lähinnä hämmästynyt.
Siinä se on. Kirja. Oma.

Kirjaa saa ostaa kustantajalta livenä ja nettikaupasta, Pusulan Pikku Omenasta, Kuusankosken Taideruukista ja Ankkapurhan Makasiinikahvilasta.

Siitä on kirjoittanut muun muassa kirjabloggaaja Leena Lumi, voit lukea jutun tästä.

**

There it is!
A book. The book. My book.

Actually the idea of it was born on a rainy night in a tiny Irish village sometime in early 90's. I had been hitching around the country with a friend of mine, wearing a heavy woollen coat.
I'd been drinking tea and whiskey, I'd been freezing outside a Texaco, I'd heard the tinwhistle.
In the evening, while the reast of the world was asleep, I took my notebook and scribbled the first words.

Those words are not included in this book.
But the idea is. The atmosphere. The rainy, green, lovely, chaotic, contradictory country, where the rest of the world is far away but people are close by.

When writing the book I got to talk to so many lovely people. Writers, bookshop keepers, owners of a perfume house and a yoga center, radio reporters, Irish-speaking publishers and scriptwriters and many more.
Thanking you all, you are soooo great and you enabled this book!

The book is published by Kustantamo Reuna and it came out last month.
The layout is by Jaana Rautio, the (all except three) are mine

I'm feeling surprised.
There it is.
The book, my book.

The book is sold at main bookshops, publishers bookshop and webshop, Pikku Omena in Pusula, Taideruukki in Kuusankoski ja Makasiinikahvila in Anjala.




torstai 7. joulukuuta 2017

Ekoa, lämmintä ja kotoisaa: suomenlampaan villaa! // Eco, warm & homely: Finnish sheep wool





Viime vuonna hurahdin sitten suomenlampaan villaan.
Sehän on ihan loistomateriaali: kestävä, ekologinen, lähellä tuotettu.
Sellainen, jolla on tarina.

Tämän ihanan tummanruskean villan löysin mainiosta Someron Pellavakeskuksesta (kannattaa muuten tsekata, jos Somerolla päin liikkuu, ihana paikka, jossa käsitöitä, taidetta, lankaa, lähiruokaa ja vaihtuva taidenäyttely).
Villa on somerolaiselta Urpolan tilalta ja sitä myydään vyyhdeissä.

Suomenlampaan villa on paksuhkoa, hieman karkeaa ja kutoessa vähän rasvaiselta tuntuvaa. Sillä on hyvä lämpöarvo, ja se sopiikin hyvin vaikka lapasiin ja pipoihin, sillä kastuessaan suomenlampaan villasta kudottu lapanen ei muutu kylmäksi vaan huopuu hieman ja eristää kosteuttakin.
Paranee käytössä!

Last year I fell in love with Finnish sheep wool.
A suberb material: lasts, ecological and made nearby
A material with a story.

I found this lovely dark brown wool at Someron Pellavakeskus (worth checking if you ever visit Somero area, a lovely place with crafts, art, wool, local food and an art exhibition). 
The wool comes from Urpola farm near Somero and it's sold in skeins.

Finnish sheep wool is quite thick, a bit coarse and when you knit, it feels a bit greasy. It keeps warm, and is excellent for e.g. mittens and beanies. When it gets wet it doesn't feel cold but  is felted a bit and keeps the cold and snow away!




Suomenlampaan villaa ei ole välttämättä ihan helppo löytää. Supermarketit ja muut peruslankoja kauppaavat eivät sitä juuri myy.

Villan tuotanto on Suomessa kaikkiaan aika pienimuotoista. Sitä tuotetaan pääosin pienillä tiloilla ja pienissä erissä. Yhdestä aikuisesta lampaasta saa yhdellä kerintäkierroksella maksimissaan kolme kiloa raakavillaa. Tämän jälkeen villa vielä pestään, karstataan ja kehrätään langaksi. Kehräämöjä Suomessa toimii enää muutama

Jotkut tilat myyvät villaa suoraan, ja sitä löytyy myös joistakin pienistä netti- ja lankakaupoista sekä esim. kotimaisen Pirtin Kehräämön nettikaupasta.

It's not necessarily easy to find Finnish sheep wool. Supermarkets and other places that stock basic yarn seldom stock this kind of wool. The wool production in Finland is quite small scale. Wool is mainly produced in small farms and in small batches.

One full-grown sheep gives at max three kilos of raw wool when sheared. After shearing wool is washed, carded (I wonder if this is the correct word) and spinned. There are only few spinning mills left. 

Some farms sell wool directly, and it can be found also in some small web stores and wool stores and e.g. in the webshop of a Finnish spinning mill Pirtin Kehräämö.

torstai 30. marraskuuta 2017

Cityscapes


Joskus, vuosia sitten, luin Sam Shepardin Motellien aikakirjat. Se oli hieno. Oikeastaan kirja ei koskaan lähtenyt minusta.
Kaupungit, häivähdykset jostain ohimenevästä. Halusin kirjoittaa jotain samanlaista. 
En kirjoittanut. 

I read Sam Shepard's Motel Chronicles ages ago. It was a wonderful book, and it never left me. 
The cities, glimpses of something passing by. I wanted to write something like that. 
Never did.



Täytyy nähdä asiat vähän viistosta. 
Mennä kaupunkiin illalla. Saapua bussilla, kun muut nukkuvat. Ostaa juustosämpylä huoltarilta. Kävellä valaistujen olohuoneiden ikkunoiden ohi ja nähdä, kun muut istuvat illallispöytään. Se on jotain, jonka nykymaailma usein ohittaa tai unohtaa.  Hitautta, toiseutta.

The essential thing is to look at everything from a bit of an odd viewpoint. 
To arrive in the eevening. To arrive by bus when everyone else is already asleep. To walk by the lit living room windows, to see others sitting down and having a dinner. All that is so important. Something modern world often ignores.
The slowness, the other's view.



Oispa Pienien Paikkojen Projekti!  
Kuvata pieniä kaupunkeja ja taajamia illalla ja talvella. Silloin, kun harvat liikkuvat. Kirjoittaa satunnaisten vastaantulijoiden tarinat. Tavoittaa hetki.
Siinä olisi suomalaiset aikakirjat!

I'd love to do a Small Place Project. To take pictures of small towns and places in the evening, in the winter, when there are just few people around. To write the stories of random passers-by. To capture the moment. 
A Finnish chronicles!






tiistai 14. marraskuuta 2017

Lankakokeiluja // Trying out some yarn

L

Kutominen alkaa ryöstäytyä käsistä :-)
Pimeä ilta, dekkarisarja, kudin, you know.. 
Löysin taas uudestaan Dropsin langat. Ihanan pehmeitä eikä kauhean kalliita. Lapasiin koklasin Dropsin Floraa kaksinkertaisena, toimi aika kivasti.

The volume of knitting is getting out of hand :-)
Dark evenings, some Brit/Scandi Noir on tv, knittinh needles, you know..
Now I rediscovered yarn from Drops. Nice and soft and not very expensive. Tried to knit some mittens of Drops Flora (double), works quite well.




perjantai 10. marraskuuta 2017

Porvoossa, sadepäivänä // Porvoo, on a rainy day



Välillä  tuntuu, että pitää mennä Vanhaan Porvooseen. Kävellä katuja ja fiilistellä. 
Oikeastaan tuntuu, että Vanhalla Porvoolla on minulle jotain sanottavaa, mutta en tiedä, mitä. 
Se kuiskii. Täytyy olla läsnä ja kuunnella.

Sometimes I feel that I have to go to The Old Town of Porvoo, just to walk the streets and absorb the atmosphere. 
Actually I think Old Porvoo has something to say to me, but I have no idea what it might be.
It is whispering. I have to be there, I have to listen.






Nämä värit! Vanhat kujat ja talojen tarinat!
Isäni on Porvoosta kotoisin. Hänen isoisällään oli talo Kirkkotorilla. Enää se ei ole suvussa, mutta ehkä jotain jäi. Uteliaisuus ainakin.

These colours! Old narrow streets and the stories the houses have!
My dad is from Porvoo, and his grandfather had a house at the church square. It's lo longer in our family, but maybe something was left. Curiosity at least.




Saamme seuraksemme mahtavan kaupunkioppaan. Hän kertoo talojen asukkaista ja sanoo, että vanhassa kaupungissa on ihan erityinen henki. 
Ehkä täytyy olla tietyntyyppinen asuakseen talossa, jonka seinä on vino.
Nyt talot ovat kalliita.
Mutta ollapa täällä lankakauppa tai kirjoittamo, vinon värikkään seinän takana!

We are accompanied by a great city guide. She tells about the inhabitants and says that there is a very special atmosphere, feeling in the Old Town. 
Maybe you have to be of a certain type to live in a house with skew walls.
Now the houses are expensive.
But to have a wool shop or a writer's corner here!










maanantai 6. marraskuuta 2017

Some short long days // Lyhyet pitkät päivät

Blogi on ollut pitkällä tauolla, mutta palaa taas!
My blog has been silent for a long time, but is back now!




Kesän päivät ovat maagisia,
lyhyitä ja pitkiä samaan aikaan.

Valo, vesi, hiljaisuus.
Lapsi, joka pesee harjalla rantakiviä

**

Summer days are pure magic
short and long at the same time.

The light, the water, the silence.
The child who cleans the stones in the lakebottom.





Aika, ajattomuus.

Time, timelessness.







tiistai 4. lokakuuta 2016

Välillä voi mennä merimaisemaan // By the sea, for a change






Ne ovat niin erilaisia, meret.
Horisontti, vihreänsuolainen vesi.
Ajatus siitä, että lähtee jonnekin kauas.

Jättää vaatteet rannalle.

**

The seas, so different.
The horizon, the salty green water.
The idea ofgoing somewhere far away.

Leaving one's clothes on the beach.






maanantai 3. lokakuuta 2016

Jokinovelli, kuudes

Kun lapsi ei tunne käpyä



Kun Hilla ei tunne enää käpyä, Elle tietää, että kohta on aika lähteä. 
Ei ihan heti tai tänä kesänä, mutta kohta.
Ajatus on alkanut kyteä.
- Hei kulta, kauhee ikävä, harmi ku menee useampi päivä, soittaa Luke aamuyhdeksältä.
Enää se ei tunnu miltään.
Luke, joka ajaa aamuruuhkassa lentokentän pitkäaikaisparkkiin ja jatkaa siitä salkku kädessä ja kestopahvinen kahvimuki, takki olalla, solmio, printattu meili kädessä. 
Sellaista on olla huoleton. Luke on huoleton.

**

Hilla istuu keittiössä ja tuijottaa ulos. On vaikea hahmottaa, että se on vasta kuusivuotias.
Pieni tummatukkainen hahmo, joka syntyi ennen aikojaan sairaalassa, jonka ikkunassa on pitsiverhot. Heidän piti ehtiä kotiin. 
Naistenklinikalle, vaaleanpunaisten potilastakkien ja epiduraalien maailmaan.

- Muistatko sä...tämän, sanoo Elle ja näyttää lapselle haalistunutta valokuvaa.
Siinä on vanha talo.
- Rintamamiestalo, sanoo Elle.
Hilla hymyillee ja pudistaa päätään. Ellen päässä pyörii. Rintamamies. Rintama. Mies. Mami. 
Kieli on sitä. Haja-ajatuksia ja muistoja. Vastasyntynyt, joka kääritään avaruushuopaan väärässä sairaalassa happimaski kasvoillaan.

Hilla piirtelee mangakuvioita. Siinä se on taitava. Aurinko paistaa takapihan korkean aidan takaa. Täällä taivas on matala, erilainen.

**

Talo, jossa he viettävät kesiä, on hailakan vihreä ja lautapintainen.
He tulevat aina aamuyöllä isojen vedettävien laukkujen kanssa ja kävelevät pysäkiltä hiekkatietä. Laukkujen pyörät menevät jumiin ja lopulta rikki.
Hiekkateillä.

He tulevat aina kahdestaan, useiksi viikoiksi. Äiti on laittanut ruokaa ja aamupalaa, pulla on liinan alla. Luke soittaa ja lähettää viestejä, ajaa autolla, istuu lasihuoneissa.
Elle ei aina vastaa.

He nukkuvat olohuoneessa patjoilla, vaikka Ellen äiti sanoo, että takasta vetää aina eikä lapsi saa nukkua äidin vieressä vaan sillä pitää olla oma.
- Pitäsikö sille pinnasänky, sanoo äiti ja tuo pian takapaksissa kirpparilta 50-luvun lastensängyn, mihin ei löydy sopivaa patjaa.
- Ei se haittaa, sanoo Elle.
Hilla nukkuu patjalla vieressä, takasta vetää, kesä tuoksuu uimavedeltä, rantasaunan lauteilta ja ohuelta heinältä.
- Se on timotei, Elle sanoo ja lapsi nauraa, joka ikinen kerta.

**

Sitten kaikki muuttuu.

Kantoliina ja rattaat jätetään kotiin. Hilla kävelee, sillä on oma prinsessa-vetolaukku, jonka pyörät taklaantuvat pieniin kiviin ja Elle kiroilee, vaikka niin ei pitäisi tehdä.

He tulevat heinäkuussa ja kesäkuussa, kulkevat paljain jaloin, syövät viinimarjoja puskista. Kun Hilla nukkuu, Elle hiipii aamusumussa alas rantaan ja tuijottaa vettä, miettii elämäänsä. Luke ei soita enää, hiusväri haalistuu, vyötärö katoaa, lapsi kasvaa, elämä virtaa.

Sitten hän näyttää Hillalle hevoshaan, jossa on syöttänyt ponille heinää, hiekkatien ja kirjaston. Radan, jossa junat kolisevat pohjoisesta tai pohjoiseen pelottavat merkinnät kyljessään.
- Tonne ei saa mennä, koskaan, Elle sanoo ja osoittaa rataa.
- Timotei, Hilla sanoo ja punoo heinistä rannekoruja kotiin vietäväksi.
- Valokaari, sanoo Elle, enemmän itselleen.

**

Kun he palaavat kesästä kotiin ja Luke on lentokentällä vastassa, nostaa Hillan olkapäille ja nipistää Elleä, Elle tajuaa.
Hänen äitinsä on muuttunut.

Kun he ovat menneet, se istuu keittiössä I love NY -kahvimuki kädessään ja kuuntelee, kun tuuli tuo ääniä ikkunasta.
Linnut. Sateen. Rahinan, joka osoittautuu polkupyöräksi. Koiranhaukunnan. Naapurin radion. Kaukana hakkaavan junan. Lapsen. Auton. Sateen. Koiranhaukunnan. Ja viimein isän, vaikka sitä ääntä ei enää ole.

- Sulla on vihreää kengissä, sanoo Luke ja osoittaa Ellen tennareita. Sillä on samppanja laukussa ja parkkimaksu maksamatta.
Elle ei kerro, että piha kasvaa korkeaa heinää ja kun hän sanoo äidille, että nurmikko pitää leikata, äiti vain tuijottaa kasvoillaan sellainen, mitä jotkut kutsuu termillä ”vieno hymy”. 
Elle tietää termit, hän on kääntäjä. Tekniset tekstit ja manuaalit, asiakasviestintä, uutiskirjeet.

Elle ei kerro, että hän on leikannut takkuista märkää heinää pitkälle yöhön.
Että hän on avannut pimeän vajan oven ja kuiskannut Hillalle, että vajassa asuu lepakoita, bats, että Hilla on juossut kauhuissaan pois, mutta hän on jäänyt istumaan pimeään ja pyyhkinyt kyyneleet hihaan.
Hän on halannut ruosteista ruohonleikkuria, josta tulee mieleen isä ja kaikki ne kesät, kun hän istui pitämässä mykkäkoulua yläkerran huoneessaan, aivan turhaan.

**

Keittiön ovi on auki.
Hilla ei tunnista kuvan taloa.
Luke soittaa taas. Palaveri loppuukin aikaisemmin, kotiin yöksi.
Keittiöstä pihalle vievä ovi on auki ja hälytin pois päältä. Viime vuosina he ovat pitäneet hälyjä päällä alakerrassa yölläkin, ainakin silloin, kun Luke on poissa. On aina outoa, kun voi vain avata oven noin vaan.

Elle ottaa käteensä taulun, jonka he tekivät kävyistä Hillan kanssa. Hilla oli kolme ja muisti vielä sanat: käpy, talo, kesä.

Nyt Hilla on mennyt ulos ja heittää palloa kiviaitaan. Aita peittyy ruusuista, mutta aivan juuressa kasvaa outo taimi.

Kun Luke tulee, se ottaa siitä kuvan ja postaa Instagramiin #whatonearth. Mutta Elle näkee, että siinä on mänty, ihan pieni.

torstai 8. syyskuuta 2016

Jokinovelli, viides

Paluumuuttajat




On vaikea ajatella, että Elle on se, joka palaa.
Sillä Ellellä oli aina kiire pois. Se oli lähtenyt ensimmäisenä, maailmalle. Leikannut tukan, laihtunut, uudistunut, ostanut vetolaukun, jättänyt kaiken ja rullannut kauas pois.

Nyt on toisin, Elle on täällä, tullut takaisin, avaa autonoven.
Ilmassa haisee lanta.
On ilta, pimeä, pellon päällä sankka sumu, kuutostien henki. Jos uskoisi aaveisiin, näkisi niitä nyt.

Elle ottaa avaimet. 
Ne molemmat nukkuvat takapenkillä päät sivuun retkahtaneina, suut raollaan. Toinen turvaistuimessa, toinen vöissä.

Talo odottaa, ollaan jo lähellä. Mutta ennen sitä on pakko avata ovi, olla hetki yksin, tankata, auto, nähdä horisontti, valokyltit.
Kun on tullut kaukaa, on absurdia mennä yöllä kahvia ostamaan.

Nuorena Elle luki Motellien aikakirjat (Sam Shepard, 1985) ja teki siitä esitelmän.
- Tästä ei nyt oikein saa mitään selkoa, tää on aivan liian...niinku...subjektiivinen, opettaja sanoi, mutta se ei haitannut, sillä kaikki tiesi, että hän jos joku oli hyvä kirjoittamaan.
Sirpaleisuus, subjektiivisuus, oli juuri se juttu. Ei ollut mitään suuria tarinoita, kirjassa tai elämässä.
Kukaan ei sitä silloin ymmärtänyt, mutta nyt, kun maksaa kahvia pukarolaisen huoltoaseman kassalla ja kohtaa kassan, joka on tullut siihen töihin parin kilometrin päästä, kun taas itse on ajanut läpi koko Euroopan, se iskee uudestaan.
Että on vain sirpaleita, ohimeneviä kohtaamisia.

Hän seisoo hetken ulkona neonkyltin alla, ja hörppii kahviaan, lannanhaju. Auton ovi on lukossa. Koskaan ei tiedä. Jos joku istuisi ratin taakse ja lähtisi ajamaan, veisi kaiken, mikä oli tärkeää.
- Tollo, käynnistyksenesto, olisi Ian sanonut. Se oli realisti eikä ymmärtänyt uhkakuvia.
Ne nukkuvat yhä, toinen on kääntynyt hieman ja tavaroita on takapaksi täynnä.
Enää viisikymmentä kilometriä ja ollaan perillä.

**

Talo odottaa pimeänä ja pihan laidassa huokuu joki. Siitä nousee yöllä huurua ja hetken näyttää, että nurmikon päästä alkaa taivas.

Mutta Elle tietää. Siellä on pieni polku ja jokeen notkahtanut harmaa laituri. Pihasauna, jonka terassilla he istuivat pyyhkeet päässään ja paransivat maailmaa. Puu jonka juuret nousevat nurmikon läpi. Jyrkkänä lähtevä ranta, josta täytyy mennä varoen uimaan.

Hän avaa oven. Kuisti on kylmänkostea ja tyhjän talon haju tulvahtaa vastaan. 
Tässä on hänen elämänsä, menneisyys ja tulevaisuus. Joku on unohtanut kuistin ikkunalaudalle lasipurkkiin apilakimpun. Siitä täytyy olla jo vuosia.

He keräsivät apiloita kesäisin. Niistä lähti huumaava tuoksu. Kun jokeen pudotti kukan, virta vei sen mennessään.

Ne alkavat heräillä autossa. Hän kuulee ääntä. Lapset ja vanhukset ovat siitä samanlaisia, kun liike loppuu, ne havahtuvat.

Kun hän oli kuullut, että äidin kunto on romahtanut, eikä aikaa enää olisi paljoa, hän oli tehnyt päätöksen. He palaisivat. Hän tulisi kotiin ja hakisi äidin, hän veisi heidät kummatkin, äitinsä ja tyttärensä, takaisin, näyttäisi heille kaiken. Muistot ja paikat. Hän antaisi heille juuret. Toisella heistä ei ole vielä muistoja, toisella ei enää. Mutta se on elämä: sirpaileita, häivähdyksiä.

Ensin kuuluu lapsen ääni. Missä me ollaan. ÄITI!
Sitten vanhuksen. Eilen kun laitoin laukun pöydälle, ruoka oli jo kylmää.

Hän on sytyttänyt tulet takkaan. Alun savu on jo hävennyt ja talo alkaa lämmetä. Huomenna tulee sähköt.

Hän kantaa ensin lapsen sisään. Se saa nukkua olohuoneessa, samalla sohvalla kuin hän aikoinaan. Kun se herää, se ihmettelee ensin, mutta sitten kaikki muuttuu ja elämä alkaa, erilaisena, mutta täytenä.

Äiti on hankalampi kantaa. Se roikkuu käsi hänen olkapäällään ja jupisee kylmästä ruuasta. Käsilaukku on tiukasti mukana ja kiharretut hiukset painuneet littanaan. Äiti nukahtaa retkahtaen sohvalle lapsen viereen.

Sitten tulee pimeys sumun keskeltä ja ilma on kosteankylmää, mutta se ei haittaa. Sillä hän tietää, että itäisellä taivaalla nouse kohta vaalea kajo.



tiistai 9. elokuuta 2016

Jokinovelli, neljäs

Pikamatka



Kun keskusteluyhteys on saatu avattua, ensimmäinen epäilys tulee. Vähän varjona, tummana häivähdyksenä jossain silmänurkassa, mutta tulee kuitenkin, eikä sellaista ole ollut aiemmin.
Hän oli ollut tästä ihan varma.
Satavarma, olisi Ella sanonut, silloin joskus.

Varjo. Otaniemen pääsykokeissa vuosia sitten hän oli avannut paperin ja tuijottanut kysymystä, isoa kelloa seinällä, rutattua seutulippua, eikä ollut hetkeen muistanut mitään. Kaikki oli tyhjää, tilavuudet ja integraalit ja derivaatat ja sinit ja kosinit, neperinluvut, jota hän kyllä inhosikin, olivat kadonneet ikuisiksi ajoiksi, oli vain naksuva kynä, seutulippu, muiden hengitys, uusi reppu, joka oli ostettu tätä varten. Hän palaisi tyhjin käsin takaisin sinne, mistä oli vannonut lähtevänsä, hakisi makuubussin rautatieaseman lokerosta, nousisi junaan, joisi päänsä täyteen, soittaisi Ellan ovikelloa, astuisi sisään, purisi sen ikenet verille, oksentaisi kylpyammeeseen, kuuntelisi, kun se idiootti huudattaisi telkkaria olohuoneessa eikä Ella pääsisi ikinä mihinkään.


- Kuuletko meitä? Ei hätää, Jani. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, kuuluu ääni. Se on metallinen ja kaukana, eikä hän aio välittää siitä.

Tuuli tulee puuskina ja repii takkia, vaikka se on tuulitakki. Hän kaivoi sen heti tultuaan äidin talon kuistin kaapista, sivuissa on kaksi raitaa ja malli niukka. Se ostettiin, kun hän pääsi kesäleirille Kisakallioon. Ennen pääsykokeita, ennen kaikkea. Äiti oli vienyt hänet bussipysäkille ja sanonut, että tulee sitten kisoja katsomaan, pitänyt peukkuja kun bussi lähti ja hän oli sulkenut silmänsä ja toivonut. Vaikka vain äidin takia.
Pikamatkoja. Niitä hän oli juossut, pikamatkoja.

- Kuuletko meitä, Jani. Nosta hitaasti toinen kätesi, jos kuulet. Pysy siellä. Me tulemme auttamaan, ääni kuuluu taas.

Varjo häivähtää taas, jossain silmäkulmassa. Hän sulkee silmänsä ja katsoo alas. Valot vilkkuvat kirkkaina. Sinistä ja punaista ja valkoista, Atlantintaka. Joki menee kohti horisonttia, maa kaartuu. Maan suoruus on optinen harha. Silti hän suunnittelee taloja ja niiden pohjana on ajatus siitä, että kaikki on vakaalla pohjalla. Suoraa.
Hän oli juossut satasta, aina vain satasta. Silloin.

Kun hänelle oli soitettu, että äiti oli lähtenyt marjametsään palaamatta ollenkaan, hän oli heittänyt puhelimen toimistonlattialle ja lähtenyt heti. Auto oli HTC-talon kellariparkissa. Hän repi solmion kaulasta ja peruutti pylvääseen, mutta jatkoi matkaa, Länsiväylälle ja kehä ykköselle, sammutti radion. Hän ajatteli, että jos ajaa nopeasti, on vielä mahdollisuus.
Mutta kun hän tuli perille, alkoi jo pimetä ja rajavartioston helikopteri säksätti viimeisiä turhia kierroksiaan ja naapuri seisoi ulkona pimeässä orapihlaja-aidan takana ja sanoi, että oikeastaan paras marja-aika oli ollut ohi jo monta viikkoa, ja silloin hän päätti, että nyt saa riittää.
Nyt saa riittää, koko roska.

Hän ei katso alas, mutta hän tietää, että joku on tulossa ylös. Askel askeleelta, kaikki ne metrit, sata ja kolme, pelastamaan häntä niin kuin hän pelasti Ellan, aivan viime hetkellä, juoksi tämän kiinni ja toi takaisin kotiin ja takaisin puuduttavaan elämään; niinkuin hän ei pelastanut äitiään, askel askeleelta, välitasanteilla leväten.
Hän oli juossut, satasta, ilman lepotaukoja.

Hän avaa takin, se lepattaa sinisinä siipinä, tuuli repii. Hän menee lähemmäksi reunaa, mutta pitää vielä kiinni. Pikamatkoja, hän oli aina ajatellut.

**

Kun Ella on sammuttanut virityskuvan ja laittanut veljelle huovan, hän menee parvekkeelle. Isompi asunto on saatu lainarahoin.

Tehtaan luona on vilkkuvaloja ja vanhaan tehtaanpiippuun on suunnattu kirkas valo. Jostain kuuluu metallinen ääni, jonka sanoja Ella ei erota ja kun hän katsoo tarkkaan, näyttää siltä kuin piipun reunalla seisoisi joku.









maanantai 8. elokuuta 2016

Hitaat päivät, valoyöt // Slow days, light nights



Kesä ja
loma
Lyhyt ja omakustanteinen,
mutta silti niin







Hitaat päivät, 
valoyöt.
Ei mitään turhaa. 
Tunne siitä, että nyt 
eletään niitä hetkiä,
jotka joskus piirtyvät häivähdyksenä mieleen.








keskiviikko 3. elokuuta 2016

Jokinovelli, kolmas

Millaista olisi, jos osaisi lentää


Kun Ella nähdään viimeisen kerran, hän pyöräilee Kenraalintietä Keltsulle päin punainen reppu selässään. Repussa on ne ihan tavalliset jäävuorisalaattia, kanapaloja, leipää, sitruunarahka ja kivennäisvettä sanomalehteen käärittynä ettei lämpeäisi ja Ella näyttää samalta kuin aina ennenkin, ponnari ja musta teepaita ja kaikki rannerenkaat ja repussa ruokaostokset itselle ja veljelle, mutta nyt Ellaa vituttaa ihan enemmän kuin koskaan.

Kohta muut menevät uimaan ja jäätelöautolle, riippukeinuihin, jokien varsille, kalakilpailuihin, kesämökeille, mutta Ella ajaa, pyörällä ja loputtomiin. Kädessä tikittää hopeinen kello, rippilahja kummisedältä, joka kiertää maailmaa maratoneja juoksemassa kunnes saa sydänkohtauksen ja palaa kotimaahan, mutta siihen on vielä vuosia aikaa ja nyt hän vielä juoksee ja reissaa.
Sillä nyt on tämä hetki ja pyörälläajo ja kesäilta ja valo. Aika venyy ja venyy, yhdeksän kymmenen yksitoista, kunnes vastassa on ääretön.

On myös hetkiä, jolloin kaikki menee niin toisin kuin piti.

**
Kun kirje tuli, Ella istui keittiössä, kahvi oli jäähtynyttä ja veli huudatti telkkaria suljetun oven takana. Sieltä tuli konserttitaltiointi, sillä sisimmässään veli oli hevari.

Ella oli jo talvella suunnitellut kaiken. Pakettiauton vuokrauksen, muuttokuorman, vuokrayksiön, takuusumman, mukaanotettavat vaatteet, ruutuvihkot, tenttipäivät, sivuaineet, viikonlopputyön hakemisen.

Mutta sitten kirje tuli. Siinä oli aitouden leima ja siinä sanottiin että varasija.

**

Tänään ja nyt Ella näyttää samalta kuin aina ennenkin ja hän menee niin kuin aina ennenkin. Asioille ja kauppaan ja videovuokraamoon ja kelaan ja pankkiin ja postiin ja takaisin.
..on tullut omaishoitaja, hän kuulee, kun joku sanoo.

Veli ei enää liiku, sen tila on huonontunut, se makaa hankalassa asennossa sohvalla verkkaritakki harteillaan ja telkkari huutaa ja Ella tekee ruokaa ja ruokaa ja avaa keittiön ikkunan ja sieltä lentää sisään linnunlaulu. Vanhemmilta tulee puhelu Espanjasta jokaikinen maanantaiaamu ja aina ne kysyy että mitä kuuluu.

Kerros on seitsemäs ja illalla Ella katsoo sälekaihtimien raosta alas pihalle, malliltaan neliö, ja miettii millaista olisi, jos osaisi lentää.

- Virityskuva, huutaa veli ja Ella sammuttaa telkkarin ja laittaa matkahuovan sen jaloille ja muistaa ajan kun veli sai kortin ja sitä ihailtiin ja tyttöystävä odotti rappukäytävässä ja elämä oli jossain edessä päin.

**

Tänään Ella näyttää samalta kuin aina ennenkin, ponnari ja musta teepaita luetellaan ensin paikallislehdessä, sitten radiossa, niistä tulee mieleen sana tuntomerkit ja veli huutaa virityskuvaa eikä telkkaria sammuta kukaan.
Ella polkee ja polkee, suoraan ja eteenpäin, punainen reppu. Tie ottaa tuulta alle eikä lopu koskaan, Ella nauraa, hän tietää, että kaikki tulee olemaan vielä hyvin tai ainakin toisin.


Tykkimäkeen!


Perinteinen Tykkimäkipostaus!

Ajan kulun näkee siitä, mihin laitteisiin lapset menevät.
Viime vuonna pienten juttuihin, nyt Idän pikajunaan, kummitusjunaan, vesiliukumäkeen, puissa liukumaan.
Taivas kaartuu sinisenä, ihmisjonot katoavat laajalle alueelle.




 Tykkimäki onkin loistopaikka suht pienille lapsille. On paljon laitteita, rauhallinen yleisfiilis, pöytiä puiden varjossa eväiden syömiseen.