"Move on folks, please, move on.."

Enkuissa satuin joskus kävelemään jonkun onnettomuuspaikan ohi. Ihmiset olivat jääneet katsomaan. Oli tungosta. Poliisi hätisteli uteliaita tiehensä. Sanat "Move on folks, please, move on" jäivät kummittelemaan. Tuntui, että ne sopivat silloiseen elämäntilanteeseen juuri parhaiten.

Piti mennä eteenpäin, päästää irti, olla jumiutumatta.

Nyt on vähän sama fiilis. Pitäisi suunnistaa kohti uutta, olla luova ja uskaltaa.
En ole kuitenkaan mikään yltiöpäisen positiivisen ajattelun ihminen. Päinvastoin, se ärsyttää. Musta huumori, sarkasmi ja arjen absurdius ovat lähempänä omaa maailmaani. Ehkä niistä nouseekin joku nyt pieneltä tuntuva juttu, josta kasvaa uusi oljenkorsi? Hope so.

**

In England I sometimes passed a scene of an accident. People had stopped to watch, many of them. The police tried to get the passers by to move on. The words they used "Move on folks, please, move on" stayed in my mind. They seemed to match my thattime situation in life in general better than anything.

I should move on, let go, not to get stuck.

Now I have a bit of the same feeling. I should head for something new, be creative, have the courage. However, I don't really like overtly positive thinking. It annoys me. Black humour, sarcasm and the absurdities of everyday life seem to be closer to my world. Maybe something, that now seems insignificant, has already started in them. Hope so.

Juuria, taloja, tunnelmaa // Roots, houses, atmosphere

Kymmenen vuotta sitten mediakäsikirjoittamisen kurssilla halusin tehdä dokumenttikässärin aiheesta Vanha Porvoo. Vielä en ole tehnyt. Mutta Vanha Porvoo on edelleen mielestäni ihan maaginen paikka. Rakastan noita vanhoja taloja ja äkkivääriä kujia, kissoja ja teepannuja ikkunalaudoilla, sisäpihoja ja vinoja lattioita. Ehkä muutan joskus tuohon pieneen vaaleansiniseen taloon asumaan. Jonnekin juurille.

Nyt minulla oli tilaisuus käväistä pikaisella aamukahvilla Vanhan Porvoon kulmilla. Oli tyhjää. Aurinko ei ollut noussut vielä, mukulakiviä peitti ohut jää. Kirkon ovi oli raollaan ja sisältä kuului musiikkia. Muuten oli hiljaista, liikkeellä oli vain muutama koiranulkoiluttaja ja japanilainen. Oli rauha fiilistellä ja kuulla talojen kuiskaukset.

p.s. Kahvilaksi valikoitui äskettäin avautunut Cafe Klockan, jossa oli tummat kukkatapetit, käkikello seinällä ja ihanaa kahvia!

**

Ten years ago I did some studies in Media Scriptwriting and wanted to write a documentary script on the Old Town of Porvoo. I still haven't written it. But the place still has its magic. I love those old houses and winding streets, cats and teapots on window sills, courtyards and uneven floors. Maybe one day I'll be living in that little old pale blue house in the pictures. To my roots, sort of.

Now I got a chance to take a quick moning coffee in the Old Porvoo. It was empty. The sun hadn't been rising yet. The cobble stones were covered by thin ice. The church door was ajar and one could here some music being played inside. Otherwise it was quiet, just some earlybirds walking their dogs and some Japanese tourists. All the peace to feel the atmosphere and to hear the houses whispering.

Haja-ajatuksia // Odd Thoughts

Sanottavat tuntuvat yhtäkkiä vähentyneen.
On vain irrallisia ajatuksia, elämisen heijastumia.

Kertokaa te, mistä haluaisitte lukea!

**

There seems to be less and less to say.
Just odd thoughts, shadows of living.

Now it's your turn to tell: what would you like to read about!

Pimeydestä, eteenpäin // From darkness, onwards

Lyhyet päivät, iltojen pimeys.
Lomautus, joka on syönyt itsetuntoa.

Paras takertua arjen väreiin.
Löytää absurdius.

Eteenpäin!

**

Short days, dark evenings.
The layoff that has taken a bit of my self esteem away.

Better to see the colours of the everyday life.
Find the absurd.

Onward!

Luonnonkosmetiikan tärppejä

Ensi askeleeni kosmetiikan parissa ajoittuvat ihkulle 80-luvulle. Jee!
Paksut kajalit, tönkköripsivärit, otsatukkapermis. En sentään mainitse tässä niittivöitä.

80-luvun kosmetiikka pienessä kaakkoisen taajamassa oli sitä, että "rokkerit" (aka Yves Rocher) tekivät invaasion koteihin. Postista haettiin tuoksuvia paketteja. Oli Chevrevilleä ja laventelia.
Katsokaa ihmiset John Websterin hieno Pölynimurikauppiaat-leffa! Siinäkin on tiilitalojen lattiat "rokkeripaketteja" täynnä.

Mutta siis sekin oli jonkunlaista luonnonkosmetiikkaa se!

**

Minähän olen niitä, kenen nenä hohtaa tulipunaisena, jos kulkee kaksi minuuttia vastatuulen.
Kenen kädet halkeilevat kuivuudesta talvella.
Kuka saa näppyjä, kenen silmät vuotavat ripsivärejä putsatessa.

Viime vuodet olen käyttänyt melkein pelkästään luonnonkosmetiikkaa, ja ero on suuri!
Iho on alkanut hengittää.

Tässä muutamia juttuja, joihin olen tykästynyt. Ihan itse ostettuja taas. Pahoittelut surkeista kuvista.

1. Dr Hauschka puhdistusvoide ja kasvovesi Special

Nämä on mun kestosuosikkini. Paras yhdistelmä on puhdistusvoide ja kesäinen järvivesi.



2. EkoPharma puhdistusgeeli ja voide

Nämä ovat uusin löytöni.Kotimaista luonnonkosmetiikkaa, Suomessa valmistettua ja varsin kohtuuhintaisia. Ainakin itsellä toimivat hyvin ja kivan tuntuisia.




3. Argitalin savinaamio.

Klassikko, riittoisa ja toimii hyvin. Ainakin nettikaupoista löytyy.





4. Ja hiuksiin: Mill Creek Ceratin Conditioner

Ihan loistotuote, luonnonkosmetiikkaa ja edullinen! LÖytyy ainakin jenkkikauppa iHerbistä.




5. Shampookaveriksi Desert Essence Lemon Tree Shampoo

Tykkään myös, tämäkin löytyy edellämainitusta iHerbistä.




6. Lastenkin hiustenpesuun sopiva Santen Gloss Shampoo

Mieto shampoo, ihan Prisman hyllyltä.




7. Ja kuinkas ollakaan "rokkereiden" laventelisuihkugeeli!!

Ihan paras! Eikä paha hintakaan!

Keskosaiheet revisited -- kotiin!

Blogi on ollut hiljaa. On kovat ajat. Satunnaistyöt ja lastenhoito. Nukkuu. Kirjoittaminen tuntuu turhalta. Kunnes muistaa. Että ehkä joku jossain. Lukee.

Nyt väliin taas keskosaiheesta.
Siitä, kun vauva pääsee kotiin. Sitten vihdoin.



Keskosvauvan huone tai nurkkaus on se vähän erilainen.
Tyhjä. Vauvaa ei ole.
Mobiili on jäänyt ripustamatta, äitiyspakkauslaatikko petaamatta. Sukulaiset ja kaverit eivät tulekaan kumartumaan pienen pedin ylle. Katsomaan, ketä se muistuttaa. Siellä ei nuku kukaan.

Lakanoitakaan ei oikeastaan ole. Laatikon päälle on kertynyt muuta sälää. Nurkassa on keskosenäidin-paras-ystävä rintapumppu: iso vihreä Rehamedista vuokrattu sähköhökkyrä, joka surisee rauhoittavasti. Kuin kehräisi, niitä kultaisia tippoja, millejä, senttejä, desejä. Elämänlankaa.

Mutta keskosvauvan nurkkauksessa asuu, lohikäärmeen tavoin piilossa, toivo ja pelko.
Että jos se nurkka jääkin tyhjäksi. Jos ei tulekaan kotiin, koskaan.
Tai toisaalta: jos se sitten yhtäkkiä tuleekin.

**

Kun vauva on ollut pari-kolme kuukautta kasvamassa, lääkäri sanoo, että kohta olisi aika. Päästä kotiin.
Kauhistun.
On mahdotonta pärjätä ilman omahoitajaa huutoetäisyydellä.
Mitä jos vauva unohtaa hengittää? Hukkuu peiton alle? Repii nenäletkut? Jos tulee äkillinen paniikkitilanne?
Mies on päivät töissä. Kotona minä, 1-vuotias, 4-vuotias, vauva. On syksy, on sikainfluenssaa. Media uhkailee tehohoitopaikkojen loppumisella.

Olemme juuri muuttaneet. Tavaroita on roudattu öisin, töiden, lastenhoidon, kenguruhoidon ja muun ihmettelyn välissä. En muista siitä juuri mitään.

Lääkäri kertoo ajatelleensa leipovansa Pirkka-lehden reseptillä talkoojengille omenapiirakkaa, jos se auttaa meitä. Lääkäri on ihana. Nuori ja luotettava, ja välillä helähtää jo nauru. Nyt muutto on jo hyvässä vaiheessa. Vauva on hyvässä vaiheessa.


**

Pian roudataan turvakaukaloa sairaalaan. On aika.
Olo on epätodellinen.

Katson asiaa mustavalkoisesti.
Kun tavallinen vauva kotiutuu, se on parin päivän vanha, äidin kainalossa. On maidontuoksua, söpöjä vaatteita, unenomaisuutta, tavallista stressiä. Joku tuo kukkia, aika menettää merkityksensä. Vauva saa syödä omaan tahtiin, nukahtaa vaikka äidin kainaloon. Sitä ihmettelee, miten vauvan saa vaunuihin ja vaunut ulos ja mitä sitten.

Kun keskosvauva kotiutuu, puhutaan lääketieteellisin termein. Vauvalla on nenäletku. Maito mitataan ruiskuun, joka kiinnitetään letkuun. Kun vauva jaksaa kokeilla pulloa, voi osan laittaa pulloon. Pullosta juotu osa pitää muistaa vähentää ruiskuun menevästä osasta.
Maitoa annetaan kolmen tunnin välein, läpi vuorokauden, ja väleissä sitä on pumpattava, läpi vuorokauden. Ei voi jäädä sängyn päälle köllöttelemään vauvan syöttämisen jälkeen. Ehei. Pitää olla tarkkana, että vauva saa oikean määrän maitoa. Muuten se ei kasva. Tulee ongelmia. Kasvaminen on tärkeää. Sitä mitataan, kerran viikossa. Pitää antaa lääkkeet. Pitää saada vauva nukkumaan. Pitää pumpata maitoa.
Kaksi kertaa päivässä annetaan hengityksenmuistutuslääke. Parin syötön yhteydessä äidinmaidonvahviste. Rautaa.

Joitain asioita ei halua ajatella. Mitä jos se puklaa juuri sen satsin, jossa on hengityslääke. Mitä jos.

**

Koti.
Vauvaa on hakemassa koko perhe. Se on pienenpienenä turvakaukalon uumenissa. Koko käärö mahtuu kaukalon olkahihnan alle. Se on paljon pienempi kuin nukke. Kädet ja jalat laihat.
Matka kotiin kestää vain puolisen tuntia. Siinä ajassa vaihtuvat maailmat.
Sairaala, kliininen, turvallinen. Omahoitaja, mittarit, monitorit.
Koti, kaoottinen, sotkuinen, meluisa. Itsestä riippuvainen, näppituntumalla pelaava.

Pidän sormea vauvan nenän alla koko matkan ajan. Hengitys, se pitää tietää.

**

Vauva nukkuu yläkerrassa.
Steppailemme ylivireinä ja hilpeinä ja vahdimme sen unta ja vahdimme sen valvomista. Aluksi ei osaa tehdä mitään.

Tärkein on kuitenkin mukana, muutaman päivän. MONITORI.
Olen kinunnut sairaalasta mukaan monitorin. Ei ihan saman kuin osastolla, mutta jonkinlaisen. Voin hengähtää hetken, kun hapetusarvojen ja sydämensykkeen käyrä hohtaa rauhoittavana sinenä vauvan nurkkauksessa.
Vanhin lapsi käy välillä vahtimassa monitoria. Monitoriin tuntuu kilpistyvän koko keskosen kotiintulo.

Olemme saaneet mukaan myös monimutkaisen häkkyrän, jolla voi imeä limaa vauvan nenäkurkkurööristä.
Se kiinnitetään vesihanaan ja toimii veden paineella. Toivon, ettei sitä tarvitse koskaan käyttää.
Sillä käyttö edellyttää imentäletkun pujottamista nenän kautta kurkkuun. Tein sen kerran sairaalassa. Meni hyvin, mutta se on asioita, joita en halua tehdä yksin, paniikissa.
Mutta, hoitaja sanoo, jos vauva saa kovan flunssan, voi tulla sellainen hetki. Että ei ehdi mihinkään lääkäriin.

**

Arki.
Se tulee kuitenkin. Kaikesta huolimatta.
Sillä on jonkinlainen rytmi.
Olen vähän kuin unessa.
Vauvalla on ihanat lakanat äitiyspakkauslaatikossa, ja oma pieni peitto. Ostoskeskuksiin ei saa mennä.

Välillä yritän skarpata ja luoda itselleni kaikentietävän olon.
Kuvittelen järkisyitä. En ole kauhean nuori, lapsi ei ole ensimmäinen. Olen kokenut sen, kun imettäminen ei lähdekään käyntiin, kun maitoa ei tulekaan kuukauteen vaikka mitä tekisi. Kun itselle nousee korkea kuume ja joutuu takaisin sairaalaan. Olen ollut itsenäinen, pärjännyt. Nyt on kuitenkin välillä avuton olo.
Se on niin pieni, rääpäle, riippuvainen.
Kun se nukkuu, hipsin huoneeseen ja vahdin unta.
Välillä nipistän itseäni.
Sillä tämä on se pieni poika, josta teho-osaston lääkäri sanoi tokana päivänä: "mitään ei voi vielä sanoa, mutta tällä on kyllä taistelijaluonne."

Väliin arki on absurdia.
Kun monitorin anturi, joka on tarkoitettu aikuisen pikkurilliin, irtoilee ja monitori hälyttää. Ti-ti-ti-tii-tii-ti-ti-ti-tii. Juoksen paikalle, vauva on paikallaan. En näe, hengittääkö se. Nukkumishengitys ei juuri näy liikkeenä.
Kun menen vihdoin joskus kahvilaan vauvan kanssa ja joku täti ihhmettelee, että ai niin monta kuukautta, kyllä meidän matti oli sen ikäisenä jo seitsemän kiloa. En jaksa selittää.
Kun KappAhlista ostetut minivaatteet ovat vihdoin sille sopivia.
Kun se äkkiä innostuu hiukan imemään maitoa, tasapainoilu pullon, letkun ja imetyksen kombinaatiossa, kunnes letkut saakin jättää pois.

**

Silloin en osannut kirjoittaa, heti. En jaksanut edes puhua.
Kaikki oli liian lähellä, kesken.
Nyt olen aloittanut.

Bohoa äiskätyyliä maalaistvistillä // Boho mom style with a country twist

Muahan nyt alkaa nyppiä joka paikasta tunkeva tuotesijoittelu ja sisältömarkkinointi. Että saadaan tuote, "testataan" sitä, stailataan ja kirjoitetaan. Plääh. Ei, en ole kade. Kaipaan juurevampaa sisältöä luettavaksi. Sellaista, jossa on elämisen - ei markkinoinnin - maku.

Siis vastaiskua peliin! Otin itselleni eräänlaisen arkihaasteen. Oman näköiset vaatteet arkeen. Minibudjetilla. Lähinnä omista kaapeista. Kuten ekan kuvan villatakki, äitini tekemä. Se tuli postissa noin kaksikymmentä vuotta sitten silloiseen asuinpaikkaani Manchesteriin ja on kulkenut mukana siitä asti. Enkä luovu!

Toppaliivi: ikivanha H&M, rakas villatakkini äidin tuotantoa, kengät Helly Hansen huutonetistä, huivi lapsen tuliainen reissusta.

Ja arki. Sehän on tällä hetkellä koneen ääressä istumista, lasten vahtimista, kirjoittamista, tiedonhakua, palavereja, ruuanlaittoa, leikkipuistoa, pihalla seisoskelua, pimeitä pikkuteitä.

Vaatteet. Rakastan kirppareita, huutonettiä, poistolaareja, itse tekemistä. Olen aina tykännyt sekä kokomustasta että kaoottisesta värien sekamelskasta.

En ole koskaan oikein päässyt eroon opiskeluvuosien bohotyylistä. Farkut, pitkät hameet, biker-bootsit, samettitakit, purkautuvat nutturat, vanha fillari, isot olkalaukut, mokkajakut - kaikki se.
Satunnaisesti olen yrittänyt asiallisempaa toimistolookia - tuntien yleensä sen itselleni tosi vieraaksi ja itseni lähinnä hölmöksi.

Haastetta kuitenkin piisaa. Kiloja on tullut ainakin viisitoista lisää. Rahatilanne on katastrofaalinen. Kirppareita ei ehdi kierrellä. Ei pääse maailman metropoleihin lattea siemailemaan ja tyylejä bongailemaan. Kengillä pitää tarpoa mutaista pihaa.

Miten sitä omaa juttua nyt soveltaisi? Kehitin tällaisen Carrie Bradshaw meets Hyacinth Bouquet -lookin. Hameet on vaihtuneet neulemekkoihin ja korkkarit Soreleihin, mutta jotain särmää toivottavasti vielä on!

Takki Vero Modan poistorekistä, kaulaliina ikivanha H&M, kengät huutonetistä Sorel

Mekko itseommeltu, huivi itse tehty ja sen kangas Eurokankaan poistokorista, farkkuleggarit Herttoniemen Lidl, villasukat huutonetistä.

Marimekon tunika kirpparilta, farkut H&M, laukku ikivanha.

****

Now I'm getting fed up with the omnipresence of all kinds of product placements and content marketing. That one gets a free product, "tests" it, styles it and writes about it. Plaah. No, I'm not envious. I just grave for content that is more grounded. That has a taste of living - not marketing.

So time for a counterstrike! I gave myself a kind of everyday challenge. My style clothes for everyday life. With a mini budget. Mainly from my own wardrobe. Like the cardigan in the topmost picture, made by my mom. The postman brought it about 20 years ago to my thattime home in Manchester, and it has been with me since that. And no, I'm not getting rid of it very easily!

Everyday life. At the moment it means sitting by a laptop, looking after my kids, writing, searching information, meetings, cooking, playgrounds, standing in the garden, dark country roads.

Clothes. I love flea markets, ebay, sewing and knitting. I've always liked both black and a chaotic mixture of clothes.

I've never got rid the some kind of boho style of my student years. Jeans, long skirts, biker boots, velvet coats, a bun, old bikes, big bags, suede jackets - all that.

Occasionally I've tried to adapt to a certain office style - with little success.

The challenge is however there. Lots of kilos. No money. No time to wander the fleamarkets. No possibility to sip coffee and watch people at some nice metropol.

How to apply my own thing now? I developed this Carrie Bradshaw meets Hyacinth Bouquet look. Long skirts have become knitted dresses and high heels Sorels, but I hope some of the original idea is still there!