Blogi on ollut hiljaa. On kovat ajat. Satunnaistyöt ja lastenhoito. Nukkuu. Kirjoittaminen tuntuu turhalta. Kunnes muistaa. Että ehkä joku jossain. Lukee.
Nyt väliin taas keskosaiheesta.
Siitä, kun vauva pääsee kotiin. Sitten vihdoin.
Keskosvauvan huone tai nurkkaus on se vähän erilainen.
Tyhjä. Vauvaa ei ole.
Mobiili on jäänyt ripustamatta, äitiyspakkauslaatikko petaamatta. Sukulaiset ja kaverit eivät tulekaan kumartumaan pienen pedin ylle. Katsomaan, ketä se muistuttaa. Siellä ei nuku kukaan.
Lakanoitakaan ei oikeastaan ole. Laatikon päälle on kertynyt muuta sälää. Nurkassa on keskosenäidin-paras-ystävä rintapumppu: iso vihreä Rehamedista vuokrattu sähköhökkyrä, joka surisee rauhoittavasti. Kuin kehräisi, niitä kultaisia tippoja, millejä, senttejä, desejä. Elämänlankaa.
Mutta keskosvauvan nurkkauksessa asuu, lohikäärmeen tavoin piilossa, toivo ja pelko.
Että jos se nurkka jääkin tyhjäksi. Jos ei tulekaan kotiin, koskaan.
Tai toisaalta: jos se sitten yhtäkkiä tuleekin.
**
Kun vauva on ollut pari-kolme kuukautta kasvamassa, lääkäri sanoo, että kohta olisi aika. Päästä kotiin.
Kauhistun.
On mahdotonta pärjätä ilman omahoitajaa huutoetäisyydellä.
Mitä jos vauva unohtaa hengittää? Hukkuu peiton alle? Repii nenäletkut? Jos tulee äkillinen paniikkitilanne?
Mies on päivät töissä. Kotona minä, 1-vuotias, 4-vuotias, vauva. On syksy, on sikainfluenssaa. Media uhkailee tehohoitopaikkojen loppumisella.
Olemme juuri muuttaneet. Tavaroita on roudattu öisin, töiden, lastenhoidon, kenguruhoidon ja muun ihmettelyn välissä. En muista siitä juuri mitään.
Lääkäri kertoo ajatelleensa leipovansa Pirkka-lehden reseptillä talkoojengille omenapiirakkaa, jos se auttaa meitä. Lääkäri on ihana. Nuori ja luotettava, ja välillä helähtää jo nauru. Nyt muutto on jo hyvässä vaiheessa. Vauva on hyvässä vaiheessa.
**
Pian roudataan turvakaukaloa sairaalaan. On aika.
Olo on epätodellinen.
Katson asiaa mustavalkoisesti.
Kun tavallinen vauva kotiutuu, se on parin päivän vanha, äidin kainalossa. On maidontuoksua, söpöjä vaatteita, unenomaisuutta, tavallista stressiä. Joku tuo kukkia, aika menettää merkityksensä. Vauva saa syödä omaan tahtiin, nukahtaa vaikka äidin kainaloon. Sitä ihmettelee, miten vauvan saa vaunuihin ja vaunut ulos ja mitä sitten.
Kun keskosvauva kotiutuu, puhutaan lääketieteellisin termein. Vauvalla on nenäletku. Maito mitataan ruiskuun, joka kiinnitetään letkuun. Kun vauva jaksaa kokeilla pulloa, voi osan laittaa pulloon. Pullosta juotu osa pitää muistaa vähentää ruiskuun menevästä osasta.
Maitoa annetaan kolmen tunnin välein, läpi vuorokauden, ja väleissä sitä on pumpattava, läpi vuorokauden. Ei voi jäädä sängyn päälle köllöttelemään vauvan syöttämisen jälkeen. Ehei. Pitää olla tarkkana, että vauva saa oikean määrän maitoa. Muuten se ei kasva. Tulee ongelmia. Kasvaminen on tärkeää. Sitä mitataan, kerran viikossa. Pitää antaa lääkkeet. Pitää saada vauva nukkumaan. Pitää pumpata maitoa.
Kaksi kertaa päivässä annetaan hengityksenmuistutuslääke. Parin syötön yhteydessä äidinmaidonvahviste. Rautaa.
Joitain asioita ei halua ajatella. Mitä jos se puklaa juuri sen satsin, jossa on hengityslääke. Mitä jos.
**
Koti.
Vauvaa on hakemassa koko perhe. Se on pienenpienenä turvakaukalon uumenissa. Koko käärö mahtuu kaukalon olkahihnan alle. Se on paljon pienempi kuin nukke. Kädet ja jalat laihat.
Matka kotiin kestää vain puolisen tuntia. Siinä ajassa vaihtuvat maailmat.
Sairaala, kliininen, turvallinen. Omahoitaja, mittarit, monitorit.
Koti, kaoottinen, sotkuinen, meluisa. Itsestä riippuvainen, näppituntumalla pelaava.
Pidän sormea vauvan nenän alla koko matkan ajan. Hengitys, se pitää tietää.
**
Vauva nukkuu yläkerrassa.
Steppailemme ylivireinä ja hilpeinä ja vahdimme sen unta ja vahdimme sen valvomista. Aluksi ei osaa tehdä mitään.
Tärkein on kuitenkin mukana, muutaman päivän. MONITORI.
Olen kinunnut sairaalasta mukaan monitorin. Ei ihan saman kuin osastolla, mutta jonkinlaisen. Voin hengähtää hetken, kun hapetusarvojen ja sydämensykkeen käyrä hohtaa rauhoittavana sinenä vauvan nurkkauksessa.
Vanhin lapsi käy välillä vahtimassa monitoria. Monitoriin tuntuu kilpistyvän koko keskosen kotiintulo.
Olemme saaneet mukaan myös monimutkaisen häkkyrän, jolla voi imeä limaa vauvan nenäkurkkurööristä.
Se kiinnitetään vesihanaan ja toimii veden paineella. Toivon, ettei sitä tarvitse koskaan käyttää.
Sillä käyttö edellyttää imentäletkun pujottamista nenän kautta kurkkuun. Tein sen kerran sairaalassa. Meni hyvin, mutta se on asioita, joita en halua tehdä yksin, paniikissa.
Mutta, hoitaja sanoo, jos vauva saa kovan flunssan, voi tulla sellainen hetki. Että ei ehdi mihinkään lääkäriin.
**
Arki.
Se tulee kuitenkin. Kaikesta huolimatta.
Sillä on jonkinlainen rytmi.
Olen vähän kuin unessa.
Vauvalla on ihanat lakanat äitiyspakkauslaatikossa, ja oma pieni peitto. Ostoskeskuksiin ei saa mennä.
Välillä yritän skarpata ja luoda itselleni kaikentietävän olon.
Kuvittelen järkisyitä. En ole kauhean nuori, lapsi ei ole ensimmäinen. Olen kokenut sen, kun imettäminen ei lähdekään käyntiin, kun maitoa ei tulekaan kuukauteen vaikka mitä tekisi. Kun itselle nousee korkea kuume ja joutuu takaisin sairaalaan. Olen ollut itsenäinen, pärjännyt. Nyt on kuitenkin välillä avuton olo.
Se on niin pieni, rääpäle, riippuvainen.
Kun se nukkuu, hipsin huoneeseen ja vahdin unta.
Välillä nipistän itseäni.
Sillä tämä on se pieni poika, josta teho-osaston lääkäri sanoi tokana päivänä: "mitään ei voi vielä sanoa, mutta tällä on kyllä taistelijaluonne."
Väliin arki on absurdia.
Kun monitorin anturi, joka on tarkoitettu aikuisen pikkurilliin, irtoilee ja monitori hälyttää. Ti-ti-ti-tii-tii-ti-ti-ti-tii. Juoksen paikalle, vauva on paikallaan. En näe, hengittääkö se. Nukkumishengitys ei juuri näy liikkeenä.
Kun menen vihdoin joskus kahvilaan vauvan kanssa ja joku täti ihhmettelee, että ai niin monta kuukautta, kyllä meidän matti oli sen ikäisenä jo seitsemän kiloa. En jaksa selittää.
Kun KappAhlista ostetut minivaatteet ovat vihdoin sille sopivia.
Kun se äkkiä innostuu hiukan imemään maitoa, tasapainoilu pullon, letkun ja imetyksen kombinaatiossa, kunnes letkut saakin jättää pois.
**
Silloin en osannut kirjoittaa, heti. En jaksanut edes puhua.
Kaikki oli liian lähellä, kesken.
Nyt olen aloittanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti