Blogi on uinunut.
Elämä on heitellyt. On ollut niitä päiviä, jolloin istuu viltin alla lukemassa tai kuuntelee tuulen huminaa hormeissa.
Onneksi on kirjat!
Kirjasyksy!
Rakastan sekä Jayne Anne Phillipsin että Michael Cunninghamin hengentuotoksia. Phillipsin Koneunia, Pikakaistat tai Suojelus ja Cunninghamin Koti maailman laidalla ja Tunnit ovat olleet itselleni ihan käänteentekeviä.
Sellaisia kirjoja, jotka saavat katsomaan kirjoittamista ja tarinankerrontaa uusin silmin.
Ja nyt sitten kummaltakin on tullut uusi kirja. Jee!
Phillipsin Murhenäytelmä on upea, upea kirja. Raskas ja hieno. Phillipsin edellisestä, Kiurusta ja termiitistä, en saanut otetta. Se jäi jotenkin kirjalliseksi. Murhenäytelmä sen sijaan tuo tyyliltään mieleen Suojeluksen ja Phillipsin varhaiset tekstit.
Murhenäytelmä pohjaa tosielämän tapahtumiin. Se on tarina Asta Eicheristä ja tämän kolmesta lapsesta. Leskeksi jäänyt Eicher ryhtyy kirjesuhteeseen salaperäisen varakkaan herrasmiehen kanssa. Tämä koituu koko perheen kohtaloksi. Parin viikon kuluttua suhteen aloittamisesta niin Asta Eicher kuin hänen lapsensakin ovat kadonneet ja kuolleet. Jäljelle jää vain tragedia; tarina, jota jäljelle jääneet pyrkivät selvittämään.
Murhenäytelmä on myös tarina julkisuudesta, todellisuuden ja tarinoiden rakentumisesta. Eicherin perheen kohtaloa ryhtyy selvittämään toimittaja Emily Thornhill ja valokuvaaja Eric Lindstrom.
Murhenäytelmä menee ihon alle kuin vain Phillips hienoimmillaan voi. On useita ääniä. On Eicherin perheen nuorin, näytelmiä kirjoittava taiteellinen Annabel, joka piirtää keijuja ja aavistaa tulevan. Annabel näkee menneet ja tulleet, on läsnä vielä kuoltuaankin, suojelusenkelinä, tuulenlehtenä, valkeana liinana.
On toimittaja-Emily, joka pyrkii totuuteen ja eläytyy, rakastuu, ei tiedä, mitä ajatella. Hän adoptoi kuolleen perheen koiran, Dutyn, joka jää odottamaan edesmenneitä takaisin. Hän aavistaa pienen Annabelin läsnäolon, hengen, hyvyyden ja pahuuden.
Phillips kuljettaa tarinaa aivan upeasti useilla tasoilla. On perheen tarina, maaginen taso, median maailma. Kuolleen pikkutytön tajunnanvirtaan yhdistyvät autenttiset vanhat valokuvat.
Lukija tietää lopun jo kirjan alussa. Tämä tekee kaikesta traagista, kaunista, kohtalokasta. Pienen Annabelin kirjoittamista näytelmistä, mäenlaskusta jättimäisellä lahjaksi saadulla kelkalla, lumisateesta, yöpaidoista, viimeiselle matkalle pakatusta eväskorista, jonka surmaaja potkaiseen rotkoon.
Hieno, hieno, sydäntäsärkevä kirja!
**
Michael Cunninghamin Lumikuningatar on kirja, jota pitää lukea hitaasti. Sen teksti on tiheää, täynnä merkityksiä ja symboliikkaa. Ei ihan helposti lähestyttävä, mutta palkitseva.
Ollaan New Yorkissa. Cunningaham kuvaa, kuten aiemmissakin teoksissaan, hienosti tämän päivän amerikkalaisia, ihmissuhteita, mielenliikkeitä, pyrkimyksiä.
Tyler on lahjakas, mutta rahaton muusikko. Hänen tyttöystävänsä Beth sairastaa syöpää. Tyler haluaa luoda Bethille sen täydellisimmän biisin. Beth sairastaa, pukeutuu valkoisiin, valmistautuu pahimpaan. Tyler on ottanut veljensä Barretin luokseen asumaan. Barret on lahjakas, mutta keskittymätön. Niitä, jotka aloittavat asioita, mutta eivät kykene jatkamaan.
Eräänä iltana Barret näkee keskuspuiston taivaalla selittämättömän valoilmiön. Mistä on kyse.
Cunningham pureutuu ihmissuhteiden hienouksiin ja veljesten mielenliikkeisiin. Kiintoisa on myös kolmen henkilön triangeli, vaikkei varsinaisesta kolmiodraamasta olekaan kyse. Samantyyppinen kolmestaan asumisen kuvio, tosin ystävien välillä, on Cunninghamin aiemmassa Koti maailman laidalla -kirjassa.
Ulkoisia tapahtumia kirjassa on vähän. Ne nousevat sitäkin merkityksekkäimmiksi. Tapahtumat valuvat hienosyisinä. ON lumisade, sairaus, luottamus, ystävyys, rakkaus. On sairas Beth, jonka sairaus laantuu hetkeksi, ja on aika elää:
"On erikoista olla elossa. Olla jälleen joku joka kävelee läpi vastaan tuiskuavan lumipölyn, ohittaa viinakaupan ikkunan johon on järjestetty joukko pienten tuikkivien valojen ympäröimiä pulloja; näkee kuvajaisensa vilahtavan lasissa; kykenee jälleen nauttimaan arkisista iloista, katua vasten kopisevista saappaista ja takintaskuihin työnnetyistä käsistä; tuntee että oikeanpuoleisessa taskussa ilmeisesti on vanha Tic Tac pastilli, hypistelee sitä, astelee pitkin katua."
Oman viitekehyksensä luo H.C ANdersenin Lumikuningatar-satu vuodelta 1845. Siinä pienet Gerda ja Kai kuulevat legendan pahaa onnea tuovasta taikapeilistä, jonka sirpaleet vääristävät maailman ja tuovat huonoa onnea. Kai saa sirpaleita sydämeensä ja silmiinsä, ja hänestä tulee paha. Myöhemmin Lumikuningatar vie hänet. Gerda lähtee häntä pelastamaan.
Cunningahamin versiossa Barretin silmää vaivaa roska, Beth pukeutuu valkoisiin. Mietittäväksi jää, mikä on tuo roska, mikä on vääristynyttä, kuka on lumikuningatar. Taivaalla nähty valoilmiö? Huumeet? Seurapiirit? Beth? Elämä? Kuolema?
**
Michael Cunningham: Lumikuningatar. Gummerus, 2014
Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä, Tammi, 2014
