The Dream, The Book, The Real Life

Siinä se nyt on!
Kirja.

Oikeastaan kirja sai alkunsa yhtenä sateisena iltana irlantilaisessa pikkukylässä joskus 90-luvun alussa. Olin liftannut ympäri maata kaverin kanssa paksu villakangastakki päällä.
Olin juonut teetä ja viskiä, palellut Texacon pihalla, kuullut tinapillin.
Illalla, kun muu maailma nukkui, kaivoin rinkan uumenista vihkon ja raapustin siihen ensimmäiset sanat.

Niitä sanoja ei tässä kirjassa ole.
Mutta on se sama idea. Fiilis. Sateinen, vihreä, ihana, kaoottinen, ristiriitainen Irlanti, jossa maailma on kaukana ja ihmiset lähellä.

Kirjaa tekiessä sain jututtaa monia ihania ihmisiä. Kirjailijoita, kirjakauppiaita, hajuvesitehtailijaa, joogakeskuksen pitäjää, radiotoimittajaa, iirinkielisiä kustantajia ja käsikirjoittajia ja montaa muuta.
Kiitos teille, mahtavat!

Kirjan kustansi kouvolalainen Kustantamo Reuna, ja painosta se tuli toukokuussa.
Taitto ja visuaalinen ilme on Jaana Raution käsialaa, valokuvat omiani.

Olo on lähinnä hämmästynyt.
Siinä se on. Kirja. Oma.

Kirjaa saa ostaa kustantajalta livenä ja nettikaupasta, Pusulan Pikku Omenasta, Kuusankosken Taideruukista ja Ankkapurhan Makasiinikahvilasta.

Siitä on kirjoittanut muun muassa kirjabloggaaja Leena Lumi, voit lukea jutun tästä.

**

There it is!
A book. The book. My book.

Actually the idea of it was born on a rainy night in a tiny Irish village sometime in early 90's. I had been hitching around the country with a friend of mine, wearing a heavy woollen coat.
I'd been drinking tea and whiskey, I'd been freezing outside a Texaco, I'd heard the tinwhistle.
In the evening, while the reast of the world was asleep, I took my notebook and scribbled the first words.

Those words are not included in this book.
But the idea is. The atmosphere. The rainy, green, lovely, chaotic, contradictory country, where the rest of the world is far away but people are close by.

When writing the book I got to talk to so many lovely people. Writers, bookshop keepers, owners of a perfume house and a yoga center, radio reporters, Irish-speaking publishers and scriptwriters and many more.
Thanking you all, you are soooo great and you enabled this book!

The book is published by Kustantamo Reuna and it came out last month.
The layout is by Jaana Rautio, the (all except three) are mine

I'm feeling surprised.
There it is.
The book, my book.

The book is sold at main bookshops, publishers bookshop and webshop, Pikku Omena in Pusula, Taideruukki in Kuusankoski ja Makasiinikahvila in Anjala.

Jokinovelli, viides

Paluumuuttajat

On vaikea ajatella, että Elle on se, joka palaa.

Sillä Ellellä oli aina kiire pois. Se oli lähtenyt ensimmäisenä, maailmalle. Leikannut tukan, laihtunut, uudistunut, ostanut vetolaukun, jättänyt kaiken ja rullannut kauas pois.

Nyt on toisin, Elle on täällä, tullut takaisin, avaa autonoven.

Ilmassa haisee lanta.

On ilta, pimeä, pellon päällä sankka sumu, kuutostien henki. Jos uskoisi aaveisiin, näkisi niitä nyt.

Elle ottaa avaimet. 

Ne molemmat nukkuvat takapenkillä päät sivuun retkahtaneina, suut raollaan. Toinen turvaistuimessa, toinen vöissä.

Talo odottaa, ollaan jo lähellä. Mutta ennen sitä on pakko avata ovi, olla hetki yksin, tankata, auto, nähdä horisontti, valokyltit.

Kun on tullut kaukaa, on absurdia mennä yöllä kahvia ostamaan.

Nuorena Elle luki Motellien aikakirjat (Sam Shepard, 1985) ja teki siitä esitelmän.

- Tästä ei nyt oikein saa mitään selkoa, tää on aivan liian...niinku...subjektiivinen, opettaja sanoi, mutta se ei haitannut, sillä kaikki tiesi, että hän jos joku oli hyvä kirjoittamaan.

Sirpaleisuus, subjektiivisuus, oli juuri se juttu. Ei ollut mitään suuria tarinoita, kirjassa tai elämässä.

Kukaan ei sitä silloin ymmärtänyt, mutta nyt, kun maksaa kahvia pukarolaisen huoltoaseman kassalla ja kohtaa kassan, joka on tullut siihen töihin parin kilometrin päästä, kun taas itse on ajanut läpi koko Euroopan, se iskee uudestaan.

Että on vain sirpaleita, ohimeneviä kohtaamisia.

Hän seisoo hetken ulkona neonkyltin alla, ja hörppii kahviaan, lannanhaju. Auton ovi on lukossa. Koskaan ei tiedä. Jos joku istuisi ratin taakse ja lähtisi ajamaan, veisi kaiken, mikä oli tärkeää.

- Tollo, käynnistyksenesto, olisi Ian sanonut. Se oli realisti eikä ymmärtänyt uhkakuvia.

Ne nukkuvat yhä, toinen on kääntynyt hieman ja tavaroita on takapaksi täynnä.

Enää viisikymmentä kilometriä ja ollaan perillä.

**

Talo odottaa pimeänä ja pihan laidassa huokuu joki. Siitä nousee yöllä huurua ja hetken näyttää, että nurmikon päästä alkaa taivas.

Mutta Elle tietää. Siellä on pieni polku ja jokeen notkahtanut harmaa laituri. Pihasauna, jonka terassilla he istuivat pyyhkeet päässään ja paransivat maailmaa. Puu jonka juuret nousevat nurmikon läpi. Jyrkkänä lähtevä ranta, josta täytyy mennä varoen uimaan.

Hän avaa oven. Kuisti on kylmänkostea ja tyhjän talon haju tulvahtaa vastaan. 

Tässä on hänen elämänsä, menneisyys ja tulevaisuus. Joku on unohtanut kuistin ikkunalaudalle lasipurkkiin apilakimpun. Siitä täytyy olla jo vuosia.

He keräsivät apiloita kesäisin. Niistä lähti huumaava tuoksu. Kun jokeen pudotti kukan, virta vei sen mennessään.

Ne alkavat heräillä autossa. Hän kuulee ääntä. Lapset ja vanhukset ovat siitä samanlaisia, kun liike loppuu, ne havahtuvat.

Kun hän oli kuullut, että äidin kunto on romahtanut, eikä aikaa enää olisi paljoa, hän oli tehnyt päätöksen. He palaisivat. Hän tulisi kotiin ja hakisi äidin, hän veisi heidät kummatkin, äitinsä ja tyttärensä, takaisin, näyttäisi heille kaiken. Muistot ja paikat. Hän antaisi heille juuret. Toisella heistä ei ole vielä muistoja, toisella ei enää. Mutta se on elämä: sirpaileita, häivähdyksiä.

Ensin kuuluu lapsen ääni. Missä me ollaan. ÄITI!

Sitten vanhuksen. Eilen kun laitoin laukun pöydälle, ruoka oli jo kylmää.

Hän on sytyttänyt tulet takkaan. Alun savu on jo hävennyt ja talo alkaa lämmetä. Huomenna tulee sähköt.

Hän kantaa ensin lapsen sisään. Se saa nukkua olohuoneessa, samalla sohvalla kuin hän aikoinaan. Kun se herää, se ihmettelee ensin, mutta sitten kaikki muuttuu ja elämä alkaa, erilaisena, mutta täytenä.

Äiti on hankalampi kantaa. Se roikkuu käsi hänen olkapäällään ja jupisee kylmästä ruuasta. Käsilaukku on tiukasti mukana ja kiharretut hiukset painuneet littanaan. Äiti nukahtaa retkahtaen sohvalle lapsen viereen.

Sitten tulee pimeys sumun keskeltä ja ilma on kosteankylmää, mutta se ei haittaa. Sillä hän tietää, että itäisellä taivaalla nouse kohta vaalea kajo.

Jokinovelli, neljäs

Pikamatka

Kun keskusteluyhteys on saatu avattua, ensimmäinen epäilys tulee. Vähän varjona, tummana häivähdyksenä jossain silmänurkassa, mutta tulee kuitenkin, eikä sellaista ole ollut aiemmin.

Hän oli ollut tästä ihan varma.

Satavarma, olisi Ella sanonut, silloin joskus.

Varjo. Otaniemen pääsykokeissa vuosia sitten hän oli avannut paperin ja tuijottanut kysymystä, isoa kelloa seinällä, rutattua seutulippua, eikä ollut hetkeen muistanut mitään. Kaikki oli tyhjää, tilavuudet ja integraalit ja derivaatat ja sinit ja kosinit, neperinluvut, jota hän kyllä inhosikin, olivat kadonneet ikuisiksi ajoiksi, oli vain naksuva kynä, seutulippu, muiden hengitys, uusi reppu, joka oli ostettu tätä varten. Hän palaisi tyhjin käsin takaisin sinne, mistä oli vannonut lähtevänsä, hakisi makuubussin rautatieaseman lokerosta, nousisi junaan, joisi päänsä täyteen, soittaisi Ellan ovikelloa, astuisi sisään, purisi sen ikenet verille, oksentaisi kylpyammeeseen, kuuntelisi, kun se idiootti huudattaisi telkkaria olohuoneessa eikä Ella pääsisi ikinä mihinkään.

- Kuuletko meitä? Ei hätää, Jani. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, kuuluu ääni. Se on metallinen ja kaukana, eikä hän aio välittää siitä.

Tuuli tulee puuskina ja repii takkia, vaikka se on tuulitakki. Hän kaivoi sen heti tultuaan äidin talon kuistin kaapista, sivuissa on kaksi raitaa ja malli niukka. Se ostettiin, kun hän pääsi kesäleirille Kisakallioon. Ennen pääsykokeita, ennen kaikkea. Äiti oli vienyt hänet bussipysäkille ja sanonut, että tulee sitten kisoja katsomaan, pitänyt peukkuja kun bussi lähti ja hän oli sulkenut silmänsä ja toivonut. Vaikka vain äidin takia.

Pikamatkoja. Niitä hän oli juossut, pikamatkoja.

- Kuuletko meitä, Jani. Nosta hitaasti toinen kätesi, jos kuulet. Pysy siellä. Me tulemme auttamaan, ääni kuuluu taas.

Varjo häivähtää taas, jossain silmäkulmassa. Hän sulkee silmänsä ja katsoo alas. Valot vilkkuvat kirkkaina. Sinistä ja punaista ja valkoista, Atlantintaka. Joki menee kohti horisonttia, maa kaartuu. Maan suoruus on optinen harha. Silti hän suunnittelee taloja ja niiden pohjana on ajatus siitä, että kaikki on vakaalla pohjalla. Suoraa.

Hän oli juossut satasta, aina vain satasta. Silloin.

Kun hänelle oli soitettu, että äiti oli lähtenyt marjametsään palaamatta ollenkaan, hän oli heittänyt puhelimen toimistonlattialle ja lähtenyt heti. Auto oli HTC-talon kellariparkissa. Hän repi solmion kaulasta ja peruutti pylvääseen, mutta jatkoi matkaa, Länsiväylälle ja kehä ykköselle, sammutti radion. Hän ajatteli, että jos ajaa nopeasti, on vielä mahdollisuus.

Mutta kun hän tuli perille, alkoi jo pimetä ja rajavartioston helikopteri säksätti viimeisiä turhia kierroksiaan ja naapuri seisoi ulkona pimeässä orapihlaja-aidan takana ja sanoi, että oikeastaan paras marja-aika oli ollut ohi jo monta viikkoa, ja silloin hän päätti, että nyt saa riittää.

Nyt saa riittää, koko roska.

Hän ei katso alas, mutta hän tietää, että joku on tulossa ylös. Askel askeleelta, kaikki ne metrit, sata ja kolme, pelastamaan häntä niin kuin hän pelasti Ellan, aivan viime hetkellä, juoksi tämän kiinni ja toi takaisin kotiin ja takaisin puuduttavaan elämään; niinkuin hän ei pelastanut äitiään, askel askeleelta, välitasanteilla leväten.

Hän oli juossut, satasta, ilman lepotaukoja.

Hän avaa takin, se lepattaa sinisinä siipinä, tuuli repii. Hän menee lähemmäksi reunaa, mutta pitää vielä kiinni. Pikamatkoja, hän oli aina ajatellut.

**

Kun Ella on sammuttanut virityskuvan ja laittanut veljelle huovan, hän menee parvekkeelle. Isompi asunto on saatu lainarahoin.

Tehtaan luona on vilkkuvaloja ja vanhaan tehtaanpiippuun on suunnattu kirkas valo. Jostain kuuluu metallinen ääni, jonka sanoja Ella ei erota ja kun hän katsoo tarkkaan, näyttää siltä kuin piipun reunalla seisoisi joku.

Jokinovelli, kolmas

Millaista olisi, jos osaisi lentää

Kun Ella nähdään viimeisen kerran, hän pyöräilee Kenraalintietä Keltsulle päin punainen reppu selässään. Repussa on ne ihan tavalliset jäävuorisalaattia, kanapaloja, leipää, sitruunarahka ja kivennäisvettä sanomalehteen käärittynä ettei lämpeäisi ja Ella näyttää samalta kuin aina ennenkin, ponnari ja musta teepaita ja kaikki rannerenkaat ja repussa ruokaostokset itselle ja veljelle, mutta nyt Ellaa vituttaa ihan enemmän kuin koskaan.

Kohta muut menevät uimaan ja jäätelöautolle, riippukeinuihin, jokien varsille, kalakilpailuihin, kesämökeille, mutta Ella ajaa, pyörällä ja loputtomiin. Kädessä tikittää hopeinen kello, rippilahja kummisedältä, joka kiertää maailmaa maratoneja juoksemassa kunnes saa sydänkohtauksen ja palaa kotimaahan, mutta siihen on vielä vuosia aikaa ja nyt hän vielä juoksee ja reissaa.

Sillä nyt on tämä hetki ja pyörälläajo ja kesäilta ja valo. Aika venyy ja venyy, yhdeksän kymmenen yksitoista, kunnes vastassa on ääretön.

On myös hetkiä, jolloin kaikki menee niin toisin kuin piti.

**

Kun kirje tuli, Ella istui keittiössä, kahvi oli jäähtynyttä ja veli huudatti telkkaria suljetun oven takana. Sieltä tuli konserttitaltiointi, sillä sisimmässään veli oli hevari.

Ella oli jo talvella suunnitellut kaiken. Pakettiauton vuokrauksen, muuttokuorman, vuokrayksiön, takuusumman, mukaanotettavat vaatteet, ruutuvihkot, tenttipäivät, sivuaineet, viikonlopputyön hakemisen.

Mutta sitten kirje tuli. Siinä oli aitouden leima ja siinä sanottiin että varasija.

**

Tänään ja nyt Ella näyttää samalta kuin aina ennenkin ja hän menee niin kuin aina ennenkin. Asioille ja kauppaan ja videovuokraamoon ja kelaan ja pankkiin ja postiin ja takaisin.

..on tullut omaishoitaja, hän kuulee, kun joku sanoo.

Veli ei enää liiku, sen tila on huonontunut, se makaa hankalassa asennossa sohvalla verkkaritakki harteillaan ja telkkari huutaa ja Ella tekee ruokaa ja ruokaa ja avaa keittiön ikkunan ja sieltä lentää sisään linnunlaulu. Vanhemmilta tulee puhelu Espanjasta jokaikinen maanantaiaamu ja aina ne kysyy että mitä kuuluu.

Kerros on seitsemäs ja illalla Ella katsoo sälekaihtimien raosta alas pihalle, malliltaan neliö, ja miettii millaista olisi, jos osaisi lentää.

- Virityskuva, huutaa veli ja Ella sammuttaa telkkarin ja laittaa matkahuovan sen jaloille ja muistaa ajan kun veli sai kortin ja sitä ihailtiin ja tyttöystävä odotti rappukäytävässä ja elämä oli jossain edessä päin.

**

Tänään Ella näyttää samalta kuin aina ennenkin, ponnari ja musta teepaita luetellaan ensin paikallislehdessä, sitten radiossa, niistä tulee mieleen sana tuntomerkit ja veli huutaa virityskuvaa eikä telkkaria sammuta kukaan.

Ella polkee ja polkee, suoraan ja eteenpäin, punainen reppu. Tie ottaa tuulta alle eikä lopu koskaan, Ella nauraa, hän tietää, että kaikki tulee olemaan vielä hyvin tai ainakin toisin.

Jokinovelli, toka

On ollut raskas päivä

 

Kaikki käy niin äkkiä, ettei kukaan ehdi reagoida.

Oikeastaan Mikko haluaa vain sovitella. Henna on jatkanut mykkäkoulua jo viikon, mennyt työhuoneeseen aina kun hän tuli kotiin, lukinnut oven ja katsonut vasta aamulla ikkunasta hänen lähtiessään. Verho on heilahtanut, ja keittiön liinaan on painunut kahvimukin jälki.

Nyt hän ajatteli yllättää. Yleensä hän ei tehnyt mitään. Ei ollut energiaa. Muutto vaaleansiniseen taloon tuntemattoman hiekkatien varrelle, jatkuva remontointi ja hiljaisuus oli sittenkin ollut liikaa.

Dynamossa keikka ensi viikolla. Jos et tuu sinnekään, oot ulkona. Forever, oli Kallen tekstarissa lukenut. 

Hän ei ollut mennyt. Kun hän tajusi, että kaikki se oli ohi, koko yksi elämä, hän vei kitaran pihavajaan ja leikkasi sen kielet poikki.

Muut eivät ymmärtäneet.

- Jos lähtisitte Hennan kanssa jonnekin vähän reissuun, vaikka hei Tallinnan-risteily, oli äiti huutanut puhelimeen. Sen äänessä kuulsi rusketus ja puhelu kesti vain minuutin, sillä Espanjasta oli kalliimpi soittaa.

Ne eivät tienneet. Että hän kantoi poranteriä ja kakkosnelosia unissaankin. Painavia, teräviä.

- Tää on tätä, oli hän aina ennen sanonut.

Nyt hänestä tuntui, että hän oli jäänyt lauseen sisään.

**

Mikä häneen oli mennyt?

Rohkeus vai täysi piittaamattomuus. Joka tapauksessa pelko oli poissa.

 

Kun Henna oli lähtenyt töihin, hän oli ottanut eteisen ja kuistin matot ja kantanut ne takapaksiin. Mäntysuopaa ja harja S-marketista, uutuuttaan hohtava hintalappu.

Hän saattoi jo kuvitella Hennan ihmetyksen ja epäuskon.

- Sä, mattopyykillä. Ethän sä koskaan. Tee mitään. Muuta kuin sitä remonttia.

Siitä se alkaisi. Uusi elämä, erilainen.

Hän ei pelkäisi enää koskaan. Mitään.

**

Kaikki käy niin äkkiä, että kukaan ei ehdi reagoida. Tarpeeksi ajoissa.

Mikko kuuraa laiturilla mattoa, raidallista polkua tummanpuhuvaan veteen. Access Gateway .

Hän oli opiskellut tietojenkäsittelyä ennen kuin hänet vei ensin soittaminen, sitten muutto tänne jumalan selän taakse. Hän oli koodannut ja kryptannut, edessä suuri tulevaisuus, gateway. Sitten tulivat keikkabussit ja hämyklubit, lavat ja tyttölaumat ja sitten Henna ja talo ja loputon remontti ja pelottava joki, joka virtasi aivan liian lähellä.

Laituri on liukas. Hän tuntee heilahduksen ja tarraa matosta kiinni. Tuuli on yltynyt ja pilvet tummenneet. Sade nousee täällä etelästä, suorana ja vaativana.

Äkkiä laituri tuntuu heppoiselta. Lautojen välistä näkyy vettä, siinä on vaahtoa.

Hän muistaa, miten hänet oli lapsena nostettu viime tingassa ja miten vesi oli jatkanut kulkuaan. Sen jälkeen häntä ei saanut yhteenkään rantaan. Se elämä jäi häneltä väliin. Uimakoulut ja venereissut, vesipallo ja auringonotto. Pelastusliivit ja yhteiset kalareissut. Eikä hän koskaan kertonut, kenellekään.

Hän ajattelee remonttia, pinkopahveja ja loputonta repimistä, seinän välistä löytynyttä kananluuta, pistorasioita, jotka iskevät ukkosella tulta. Joustoluottoa, peräkärryä, pyrkimystä eteenpäin.

Jos ukkonen nousisi, hänen täytyisi lähteä, välittömästi.

 
**
 

Henna oli halunnut muuttaa tänne, isoäitinsä vanhaan taloon, joka natisi öisin ja ulvoi tauotta lisää remonttia. Tähän pikkupaikkaan, jossa vesi meni ulappana ja ihmiset pysähtyivät tuimina tuijottamaan.

**

 

Kaikki käy niin äkkiä.

Kaksi mattoa on jo kuivumassa, hän hankaa vielä viimeistä kädet verillä. Sinistä, vihreää, harmaata. Entisten ihmisten paitoja, takkeja, housunpolvia, kaikki yhteen kudottuina.

Äkkiä keinahdus kovenee, eikä kukaan voi mitään.

Ehkä syy on laitureissa, joiden uusiminen on jo kirjattu kaupungin toimenpideohjelmaan.

Ehkä syy on ohi pyöräilleissä pikkupojissa, jotka ovat nirhineet kiinnitysköyttä linkkareillaan.

Ehkä aika on hapertanut kaiken.

Myöhemmin suoraan joen päällä kelluvat laiturit tullaan kieltämään ja matot pestään telineillä hanojen alla eikä huuhteluvesiä saa laskea suoraan jokeen.

**

Kun mattolaituri irtoaa, on rannassa viisi. Kaksi onkii, yksi kiikaroi lintuja, kaksi ulkoiluttaa koiria. He näkevät, mutta näky on liian absurdi, jotta sitä voisi ymmärtää.

Pitkä, farkkushortsinen mies hankaamassa raidallista mattoa.

Virta, joka äkkiä tempaa laiturin mukaansa.

Pitkä, farkkushortsinen mies juuriharja kädessään.

- Hei, huutaa Mäkelä, hän on toinen onkijoista.

- Onko pelastusrengas?

Mutta rengas on varastettu tai viilletty, vain sen paikka on jäljellä.

- Hyppää vaan, me tullaan vastaan, Mäkelä huutaa ja ojentaa kättään, kuin symbolisena eleenä. Laiturilla on Mikko, Hennan mies. Mutta etäisyyttä on jo kymmeniä metrejä ja virta kova ja Mikko näyttää siltä, ettei kuulisi ollenkaan.

Mäkelä alkaa hermostua. Miksei se hyppää. Mikä sitä vaivaa, mikä kaikkia vaivaa. Kalaämpäri kaatuu ja leviää tielle. Ihmisiä alkaa kerääntyä. Mihin ihminen laittaa ongen, jos aikoo pelastaa ihmishenkiä.

Sitten Mäkelää kylmää. Hän muistaa, mitä Henna on sanonut, Mikosta. Siitä, miten se ei enää koskaan mennyt mihinkään rantaan.

**

Mikko nousee seisomaan, vaikka laituri on mäntysuovasta liukas. Hänen olisi pitänyt aavistaa. Kaikki menisi pieleen. Kukaan ei edes tulisi tietämään, että hän oli yrittänyt sovitella. Hennan väriviiruiksi muuttuneet sukulaiset imaisisivat hänet mukanaan mustaan Kymeen. 

Se, mikä olisi voinut tapahtua jos aiemmin, tapahtuisi nyt. 

Tähän asti hän oli onnistunut välttelemään rantoja. Kun muut menivät uimaan, hän lähti kotiin ja sukelsi tietokoneen bittivirtaan.

Edes Hennalle hän ei ollut kertonut. Oli ollut liian kiire remontin kanssa, hän oli ollut väsynyt. Aina oli ollut jotain kaatopaikalle vietävää tai rautakaupasta haettavaa. Elämä oli valunut peräkärryjen ja tililaskujen suohon.

Ei edes silloin, kun Henna oli suuttunut ja aloittanut mykkäkoulun, kun hän ei lähtenyt mukaan, vaikka useita kavereita ja sukulaisia oli tulossa. Oltaisiin rantamökillä, grillattaisiin, soudettaisiin pikkusaarelle.

- Mun vaari oli uinut tästä joen yli tulevaa vaimoaan tapaamaan ja se et edes vaivaudu tulemaan paikalle yhtä makkaraa syömään, oli Henna sanonut, mutta hän ei tullut.

**

Henna kuulee helikopterin säksätyksen kotimatkalla. Päivä on ollut raskas, tokaluokkalaiset levottomia. Yksi oli oksentanut piirtoheittimen lasille.

Henna näkee kopterin kääntyvän kohti rantaa. Sen lavat heiluttavat puiden latvoja, ja äkkiä Hennaa palelee. On pyöräiltävä nopeammin. Isoäidin pyörässä ei ole vaihteita.

- Mahatautia liikkeellä, oli rehtori sanonut, mutta Hennasta tuntuu, että kyse oli jostain ihan muusta.

Kun hän kääntyy kotipihaan, Mäkelä on jo siellä. Oma auto on poissa, Mikko on tietysti taas jotain kuormaa hakemassa, vaikkei se yleensä tähän aikaan.

Mäkelä näyttää omituiselta ja tarttuu häntä pyöränsarvesta. Hiljaisuutta on jo jatkunut niin kauan, ettei hän jaksa sanoa nytkään mitään. Hän kiiruhtaa ovelle, kuistilta ja eteisestä puuttuvat matot.

- Eikö Mikko sanonut sulle koskaan, Mäkelä huutaa.

Helikopteri on alkanut laskeutua jonnekin joen päälle. Sanonut mitä.

- Ettei se osaa uida, Mäkelä melkein kuiskaa. 

- Ne saa sen nyt varmaan turvaan kuitenkin.

Hennaa alkaa pyörryttää. Äkkiä hän ymmärtää. Poisjäännit ja kummallisuudet. Väsymys painaa ohimoita.Isoisä ui koko joen yli.

- Voitko sä mennä sinne, hän sanoo Mäkelälle.

- On ollut raskas päivä. Niin raskas päivä.

Jokinovelli, eka

Tänä vuonna kaikki on toisin


Kun kesä tulee, sakeana ja keltaisena, täynnä itikoita ja hiuksiin takertuvaa jäätelöä, kukaan ei ehdi varoittaa.

Kello on kolme tai ehkä jo puoli. Taru istuu mattolaiturilla, uittaa jalkoja joessa ja sytyttää tupakkaa, jonka nappasi Annen taskusta. Anne on hänen tätinsä, vaikka moni ei luulisi, eikä Anne myönnä että polttaa, mutta aski on painanut suorakaiteen muotoisen kuvion taskukankaaseen.

Annen matkalaukku tönöttää vielä avaamatta eteisessä, vaikka aikaa on kulunut, ja aina kun Taru väistää matkalaukkua, hän muistaa Annen silmät, kun se tuli, pelästyneenä aamuyöllä, juuri muualta saapuneena.

Jalkojen huljuttelu laiturilla näyttää huolettomalta, mutta ei ole. Sillä tänä vuonna kaikki on toisin.

Poika seisoo veneessä keskellä pahinta virtaa ja heittää virveliä pyörteisiin.

- Istu idiootti, Taru huutaa, mutta se ei vastaa.

Kännykät ja whatsuppit ja tinderit lojuvat vielä hatarina lyikkäripiirroksina tuotekehityslabrojen post-it -lapuilla. Eletään jääkaapin oveen jätettyjen lappujen, sävelradioiden ja tuntemattomien reittien aikaa, ja pojan vene ajautuu yhä kauemmaksi.
Horisontti on se, missä taivas kohtaa maan.

- Miehille, jotka kulkevat omia polkujaan, sanoo Taru itsekseen möreällä äänellä ja havahtuu siihen, että melkein nauraa.

Sitten tehtaanpilli soi ja sadat isät, miehet ja yli-ikäiset poikaystävät vyöryvät pyörillään kohti tiilitalokoteja ja puutalokotien suoria rivejä, ja Taru tietää, että kello on neljä ja kohta se tulee häntä hakemaan. Äkkiä on kesä ja liian kuuma, hän ottaa takin pois, se haisee kloorille. Se on itse vaalennettu, kloriittiämpärissä, jota isä sanoi ympäristömyrkyksi, mutta hän oli kaatanut kaikki kasvimaalle, kun kukaan ei enää nähnyt.

**

Kaikki olisi ehkä toisin, jos hän ei olisi lähtenyt.

**

Hän lähti heti, kun ne olivat menneet saunaan. Kesä on piinallisen heleä, isä on heittänyt löylyt ja sitonut vihdat ja äiti on vetänyt typerän turvemyssyn päähänsä. Se pitää lankakauppaa keskustan puutalossa ja aikoo lahjoittaa juhannusjuhliin huovutetun laukun. Tarua hävettää.

Kun hän sulkee oven takanaan, kuuluu vain kiukaan sihinä. Siitä tulee hänen elämänsä ääni, menetyksen ääni. Mutta vielä nyt kesä on heleänvihreä ja maailma kaukana, jossain, missä käytetään lyhyitä nahkatakkeja ja kuljetaan välimatkat busseilla eikä tunturi vip -pyörillä, joissa on kori tarakalla.

Poika on tullut bussipysäkille. Sillä on ylimääräinen kypärä mukanaan, ja sen hampaat tuntuvat terävinä huulia vasten.

- Mennään, hän sanoo ja istuu kyytiin.

Poika katsoo häntä, sillä on hymykuopat ja hiukset putoavat silmille.
Heidän on tarkoitus vain ajella. Mutta aika katoaa kesään, silmiin ja hymykuoppiin, ja kun poika kääntyy vielä partiokämpälle vievälle tielle ja katsoo häntä, hän nyökkää.

Mutta on vielä pitkospuita ja suonlaitaa, metsäpolkua ja suonlaitaa. Hänellä on avokkaat, ne hankaavat varpaat verille ja äkkiä häntä palelee. Hän muistaa, että äiti oli ehdottanut, että katsotaan joku leffa yhdessä saunan jälkeen. VHS, Video Home System, yleinen videonauhatallenteen standardi.

Perillä poika sanoo, että sytyttää tulet takkaan ja antaa hänelle makuupussin. Hän käpertyy pussin sisään ja vetää narut tiukalle ja silmät kiinni. Kesä on alussa, suvivirsi on soinut. Hän aikoo uida ja lukea, löytää reitin ulos maailman tylsimmästä.

- Ei tää vittu syty, poika huutaa ja paiskaa sytytyspalat hiillokseen. Kun liekki lopulta hulmahtaa, hän on jo nuhahtanut ja näkee unta, jossa juoksee vihreällä niityllä hiukset hulmuten.

Pesuainemainos, hänen myöhempi minänsä tuhahtaisi, mutta hän ei ole menettänyt luottamustaan, ei ihan vielä.

Kun hän havahtuu, poika huutaa Pellit ja raahaa häntä makuupussissa ulos. Uni on pahasti kesken. Niitty on auringon kultaama ja hiukset hohtavat vastavaloon. Ilmasta on tullut painavaa, huumaavaa, sellaista johon kiertyy kiinni eikä koskaan palaa.
Sitten he istuvat ulkona kakkosnelosen päällä ja tuijottavat metsää, josta hämärä on syönyt puut.

**

Kun hän aamuyön tunteina avaa kotioven, hän on jo miettinyt, mitä sanoisi.
Valheita. Pahoitteluja. En Enää Koskaan.
Mutta kotona ei ole ketään.

Saunan ovi on auki, takit ovat poissa, auto on poissa, turvemyssy on heitetty keittiönpöydälle, kahvi on jäänyt mukeihin.

Hänen päätään särkee, hän rojahtaa sohvalle ja putoaa uneen, eikä vielä tiedä, mitä ne tulevat hänelle kertomaan.

**

Kun Anne tulee, Taru istuu maauimalan rannalla käsivarret polvien ympärillä.

- Täällähän sä oot, olen etsiny, se sanoo ja istuu viereen.

Poika on ohjannut veneen maihin ja lähtenyt kalansaalis muovikassissaan.

- Mee vaan uimaan, mä odotan, Anne sanoo.
 
Taru katsoo pois.
Vielä viime kesänä hän olisi mennyt, ensimmäisenä.
Hypännyt pää edellä viitosesta ja uinut rantaan varmoin vedoin. Nauranut muille, suunnitellut suuria.

- Tule, Anne sanoo.

Vaikeinta on tulla pihalle ja avata portti. Nähdä mosaiikkiruukut, jotka he äidin kanssa tekivät lankakaupan mosaiikki-illassa. Palat eivät menneet kohdilleen, ja hän oli suuttunut ja lähtenyt ovet paukkuen pois. Äiti oli tehnyt ruukun yksin loppuun.

Kun portin avaa, kesä jää toiselle puolelle. Hiekkatiet ja tuulessa huojuvat heinät, lasten nauru ja veden pärske, jäätelöauton ääni, joen ja vastaleikatun ruohon tuoksu, hiekkaan raappeutuneet polvet, auringonpolttamat olkapäät.

- Voiku sä voisit unohtaa, Anne sanoo, mutta Taru tietää, ettei voi. Ainakaan vielä.

**

Ne olivat lähteneet häntä etsimään, saunan punertamine ihoineen. Isä oli varmaan halunnut vielä odottaa, mutta äiti oli puistanut päätään mennyt edeltä autoon.
Ne olivat kierrelleet keskustaa ja rantatietä, mutta eivät olleet nähneet häntä siellä.
Sitten ne olivat muistaneet partiokämpän. Äiti oli rahdannut heitä ja tavaroita sinne jo vuosia, milloin umpihangessa, milloin kaatosateessa, tuonut ruokia ja laavuja, jäänyt odottamaan ja varoittanut risteyksestä.

Ehkä ne eivät olleet huomanneet rekkaa, ehkä ne olivat kumartuneet etsimään radiokanavaa.
Ehkä isä oli nähnyt jonkun hänen näköisensä pyöräilevän ohi.
Ehkä oli sumua, ehkä ikkuna huurtui kosteista hiuksista.
Ehkä ne olivat väsyneitä, päivä oli ollut pitkä ja isä vuorotöissä, ehkä se oli juonut saunakaljan.

Ehkä ne aikoivat kääntyä takaisin, mutta päättivät sittenkin käydä katsomassa. Tarvittiin vain runkotien ylitys ja pätkä hiekkatietä.

**

Ja nyt, kun kesä tulee, hän istuu laiturilla ja antaa virran viedä jalkoja. Miehet pesevät mäntysuovalla ylipitkiä raitamattoja, kalastajat viskaavat virvelinsä samaan veteen. Ilmassa lentävät naurut ja kuiskaukset.
Mutta hiukset on leikattu lyhyiksi, ne ei enää muistuta mistään. Ne ei enää takerru jäätelöön.

Keskusteluja Kaarin kanssa eli miten faktasta kutoutuu tarina

On aina hienoa tavata joku, joka on kirjoittanut kirjan.
Ihminen, jonka pään sisällä on muodostunut kokonaisuus, tarina, maailma.
Sellainen fiktiivinen todellisuus, johon muut sitten eläytyvät ja uppoavat.

Jokin aika sitten minulla oli ilo jututtaa töiden puolesta Kaari Utriota hänen uudesta Paperiprinssi-kirjastaan.
Puhuimme kirjan maailmasta, ideoinnista ja siitä, miten historiallinen romaani syntyy.



Eniten minua kiehtoo se, miten fakta ja valtava määrä taustatietoa muuttuu tarinaksi, romaaniksi, kokonaisuudeksi jossa voi elää mukana.

Utrio kirjoitti Paperiprinssiä kaksi vuotta.
Yleensä kirjantekoon menee vuosi.

Kirja sijoittuu paperiruukkien maailmaan. Paperinteon alkuvaiheet 1800-luvun Suomessa osoittautui kuitenkin aiheena vaikeaksi ja paljon työtä vaativaksi.

- Urakka oli suurempi kuin osasin kuvitellakaan, Utrio sanoo.

Avukseen hän sai kuusankoskelaisen paperigurun Eero Niinikosken.

- Hän oli aivan kullanarvoinen, kävi meillä kotonakin, Utrio sanoo.

**

Mutta taustatutkimus on vasta alkua. Kun faktat on selvitetty, alkaa varsinainen urakka, romaanin luominen.

- Taustat ja faktat pitää kertoa yksittäisen ihmisen kautta. Siinä on haaste ja siinä on kirjailijan taito, Utrio sanoo.

Paperiprinssin päähenkilöksi Utrio valitsi haaksirikossa vammautuneen merikapteenin.
Tällä on tosimaailman esikuva:

- Halusin kirjoittaa tuntemastani henkilöstä. Hän vammautui pahasti auto-onnettomuudessa ja nousi sitten katkeruudesta ja depressiosta, lähipiirinsä avulla. Hän on hieno esimerkki siitä, miten ympäristö voi olla apuna toipumisessa. Ei säälien ja silkkihansikkain, vaan suhtautumalla niin kuin ihmiseen.

Faktasta ei synny romaania ihan tuosta vaan.
Utriokin tekee valtavan taustatyön ennen kuin varsinainen kirjoittaminen voi alkaa.

- Liuskoja on koossa ainakin sata, ennen kuin aloitan varsinaisen romaanin kirjoittamisen. Kirjoitan jokaisesta henkilöstä henkilökuvauksen ja hahmottelen kaikki paikat. Usein piirrän pohjapiirustukset ja karttoja paikoista, mietin, miltä mikäkin näyttää ja miten asiat suhteutuvat toisiinsa.

Juonen Utrio luonnostelee luku kerrallaan. Sitten hän miettii kuhunkin lukuun tulevat kohtaukset sekä niiden henkilöt ja näkökulmat.
Vasta sitten alkaa varsinainen kirjoittaminen.

**

Paperiprinssi sijoittuu aikaan, jolloin paperia tehtiin lumpuista.
Paperi on harvinaista ja arvokasta. Se tehtiin lumpuista, joita oli vaikea saada.

- Lumppujen hinta oli säädelty, se kuulutettiin saarnastuolista Mikonpäivän jumalanpalveluksessa. Taloissa oli lumppupiiat, joka huolehtivat, ettei mitään mene hukkaan. Lumppurit kulkivat ympäri maata lumppua ostamassa. Talon naisväkeä lahjottiin kauneustarvikkeilla ja muilla ylellisyyksillä, sillä hinnalla ei voinut kilpailla.Oikeastaan kyse oli eräänlaisesta superkierrätyksestä, Utrio sanoo.

**

Paperinteko aiheena kytkeytyy myös hauskasti Utrion juurille Kymenlaaksoon, jossa paperitehtaiden silhuetit ovat hallinneet maisemaa aina viime vuosiin.

Kirjailijan äiti on syntynyt Kotkassa, ja Kymenlaaksoon mentiin aina ainakin kesäksi.

- Äidinisä oli Inkeroisten Osuuskaupan johtajana ja vietimme lapsuusajan kesät aina Karhulassa mökillä. Minulla on ihania muistoja sieltä, ja kymenlaaksolaisuus on ollut tärkeä minuuttani, Utrio sanoo.

NaNoWriMo!

NaNoWriMo, National Novel Writing Month.
Kuukaudessa kirja, simple as that.
Pitää vain löytää oma paikkansa, kirjoittajana ja elämässä muutenkin. Pitää uskaltaa. Pitää olla sydäntä.

**

Olen yrittänyt kirjoittaa, pitkästä aikaa. Pääasiassa öisin, kun silmäluomien alla on jo hiekkaa ja ikkunasta aukeaa musta tyhjyys.

Sanat ovat siellä, apinamielen,(monkey mind, kiitos vaan Natalie Goldberg) takana. Yksi vie toiseen.
Mistä tahansa kirjoitan, tekstiin ilmestyy aina muutama sama juttu.
Yläkerroksissa sijaitseva asunto Meilahdessa, leveät ikkunalaudat.
Talo maalla, villiintynyt piha.
Korkealla joen yllä oleva silta.
Ystävä menneisyydestä, jonkinlainen peli.

**

Sen verran olen taas kirjoittanut, että voin sanoa ihailevani jokaikistä kokoonsaatua kirjaa, oli se millaista soopaa hyvänsä. Hyvän ja vangitsevan kokonaisuuden luominen ei nimittäin ole helppoa, ja huononkin kokonaisuuden luominen vaatii taitoa.

Olen kokeillut erilaisia tekniikoita. Esim:
Anna ajatuksen viedä: assosiaatiot rakentavat tarinaa, löytää paljon uutta. Mutta epäolennaiset asiat kehittyvät pitkiksi jaarituksiksi ja alkuperäinen idea unohtuu.
Kehittele ensin rakenne: on juonta ja ytyä, ja homma etenee, mutta kokonaisuus jää pinnalliseksi ja jotenkin ulkokohtaiseksi.

Hoi kirjoittavat ihmiset, miten ihmeessä te kirjoitatte??

****

NaNoWriMo, National Novel Writing Month.
A book in a month, simple as that.
You just need to find your place, as a writer and in life generally. You have to have the courage. You have to have the heart.

**

I've tried to write, after a long break. Mainly at night, when your eyelids feel heavy and a vast darkness awaits outside the window.

The words are there, behind the "monkey mind" (thanks Natalie Goldberg). One leads to another.
Whatever I write about, the same things seem to come up.
A flat in western Helsinki, broad window sills.
A house in the country, overgrown garden.
A high bridge over a river.
A friend from the past, some kind of game.

**

I've written now so much that I can say I admire each finished book, whatever its quality.
It's not easy to come up with a good and capturing story, and it takes skill to create even a less qualified one.

I've tried different techniques, like:
Let your thoughts fly: the story is built by associations. YOu find a lot of things, but unimportant sidelines grow into large, long stories and the original idea gets lost.
Figure out the structure first: you come up with a plot and there's some fire in it, but the whole easily remains somehow superficial.

Hey writers and writing people, how on earth do you write??

Kirjoittamispassi

Tsadaa! Olen tänään kahvilassa kirjoittamassa. Kuulostaa sopivan taiteelliselta.

Ei, en siemaillut lattea urbaanin boheemissa keskustan hipsterikahvilassa tai tutkaillut kanssaihmisiä merenrantakaupungin puutaloidyllissä. Ehei. Driimit menee arjen ehdoilla.

Rahtasin läppärin tunniksi Lohjan ABC:lle. Otin kahvin, pyyhin pahimmat ketsupit pöydältä, avasin tiedoston, aloin kirjoittaa. Nettiä ei ollut. Puheensorina hälveni, unohdin missä olin. Ihmisten parissa, mutta yksin. Ja rästissä ollut artikkeli alkoi hahmottua. Löytyi punainen lanka.

Sillä kirjoittaminen on olotila. Sitä täytyy vaalia.
Täytyy antaa itselle lupa olla kirjoittaja, vaikka tunnin ajan.
Sellainen kirjoittamispassi.

Kirjoittamisguruni numero yksi on tietysti Natalie Goldberg. Hänelle kirjoittaminen on tapa elää, kokea asioita. Ei mikään yksittäinen taiteellisen luovuuden purskaus, vaan jatkuvasti harjoitettava taito, kuten hengitys tai hölkkä. Tekeminen, joka kulkee mukana ja kantaa pahimpien yli. Jonka kautta löytyy yhteys itseen, alitajuntaan tai maailmaan.

Goldberg kannustaa kirjoittamisharjoituksiin. Sellaisiin, että ottaa aikaa vaikka kaksi minuuttia ja aloittaa. Hän listaa seitsemän sääntöä tällaisiin harjoituksiin (lyhentäen ja vapaasti kääntäen):

1. Kirjoita, älä pysähdy. Kirjoita, mitä mieleen tulee. Älä sensuroi.
2. Unohda kontrolli. Älä murehdi arvostelijoista.
3. Mene yksityiskohtiin. Käytä substantiiveja, verbejä, värejä, pintojka.
4. Älä ajattele. Pysy ensimmäisissä ajatuksissa, ei niitä käsittelevissä ajatuksissa. Unohda kaikki muu.
5. Älä huolehdi oikeinkirjoituksesta, kieliopista tai pilkuista. Who cares!
6. Saat kirjoittaa mitä tahansa roskaa. Älä pelkää.
7. Mene kohti heikkoa kohtaa, pelkoa. Jos löydät kirjoittaessasi jotain, jatka siitä.

Kirjoitin tunnin, ja annetusta aiheesta. Jotain kuitenkin löytyi. En tiedä, mitä. Jonkinlainen fiilis.

P.S. Toinen kirjoittamiskirjasuosikkini on Steven Kingin "Kirjoittamisesta", ja etenkin yksi lause siinä. Se kuuluu: MUISTA, ADVERBI EI OLE YSTÄVÄSI.

Postikorttiseinä // Postcard Wall - Snail Mail Revisited

Olen aina ollut vähän reppuselässäreissaaja. Niitä, jotka lähtevät juna-asemalle hämmästelemään ja päätyvät matkaan menolippu kourassa ja kaukaisen tuttavan puhelinnumero taskussa. Niitä, jotka haahuilevat kotoisissa kahviloissa ja raapustelevat yksittäisiä lauseita nuhruisiin vihkoihin.

Nykyisessä elämäntilanteessa luovuudelle niin olennainen ikkunastaulostuijotteluaika on vähissä, eikä ole juuri varaa matkata työpaikkaa kauemmas, jos sinnekään. Päätin siis taltuttaa kaukokaipuun postikorttiseinällä.

* * *

Olen ollut aina myös ahkera kirjeenvaihtaja. Kouluaikana kirjekaverit "tilattiin" IYS:stä. Pieneen lipukkeeseen rastitettiin toiveet, harrastukset ja maatunnukset. Jonkun ajan kuluttua kotiin tuli uuden kirjekaverin nimi ja osoite. Nimen, harrastuksien tai osoitteen kertomista ei pidetty mitenkään uhkaavana.

IYS on vuosien varrella jäänyt, mentaliteetti ei. Olen edelleen meilien, tekstarien ja FB-päivityksien ihminen. Jos voin kirjoittaa, en soita. Yritän pitää silmät auki maailmalle.

* * * *

Olen jemmannut meille tulleita kortteja vanhaan pikkukirstuun. Ja kääk - korttipostiahan tulee nykyään todella vähän.

Julistankin tässä alkaneeksi Driimitin hyper-virallisen #LÄHETÄMUT-kampanjan!
Kun käyt jossain, lähetä kortti - jollekin!
Se on tapa välittää. Jos et keksi ketään, kelle lähettää, lähetä mulle!


**

I've always been a bit of a backpacker. One of those, who go to the train station wondering where to go and end up travelling with a one-way ticket and a phone number of a distant acquaintance in their pocket. One of those who love sitting ín a cosy cafe and writing some sentences in worn-out notebooks.

Currently I have very little time to spend gazing out of the window (and that time would be crucial for creativity!) and no money for travelling further than my work place, if there. So I decided to tame my wanderlust with a postcard wall.


* * *

I've also always been an eager pen friend. At school we "ordered" pen friends from a company or whatever called IYS. We checked wishes, hobbies and country codes in a small slip. After a while you got the name and address of your new pen friend. Revealing one's name, hobbies or address wasn't considered threatening.

There's no more IYS, but the mentality remains. I'm a person of e-mails, text messages and Facebook updates. If I can write, I don't call. I try to keep my eyes open for the world.

* * * *

I've saved the postcards we've received in an little old chest. And eek - there aren't that many of them!

So I hereby start a hyper-official Driimit postcard campaign #SENDME!
When you'll visit a place, send a card to someone.
It's a way of caring.

Kirjahyllyn uumenista

Kirjoista ei osaa kirjoittaa. Niitä on niin paljon. Hyviä, ihania, koukuttavia, tylsiä. Sellaisia, jotka vievät mennessään. Sellaisia, joita lukee läpi yön. Sellaisia, jotka jäävät elämään.

Mihinkään varsinaiseen kirjablogiin ei rahkeet harmi vaan riitä, joten nappasin hyllystä joitakin kirjoja.
Niitä, jotka ovat tehneet vaikutuksen. Kolahtaneet.
Nämä eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä!

1. Gary Larson: The Far Side Gallery

Ikivanha ystäväni, jonka rahtasin opiskeluaikoina rinkan pohjalla Enkuista.
Ihania, oivaltavia, mustaa huumoria ja sarkasmia.
Kun maailma murjoo, on aina Gary!

Ihan loistava on myös Larsonin kuvaus siitä, miten ryhtyi pilapiirtäjäksi. Hän oli töissä levykaupassa, eli normiarkea, kunnes eräänä päivänä kuuli enkelikuoron laskeutuvan hyllyjen väliin ja siitä lähti. Klassikko!

2. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Tämä monessa blogissakin aikoinaan hehkutettu brittiläisen näyttelijän esikoisromaani, kasvutarina, elämäntarina on ihana, omaääninen, sympaattinen, brittiläinen!

Romaani alkaa 60- ja 70-lukujen vaihteesta ja loppuu vuosituhannen vaihteeseen. On Elly, jonka äiti on surusta turta. On Joe, on Ellyn ystävä Jenny Penny.

Winmanin tekstissä on hienoa letkeyttä, ilmavuutta ja fragmentaarisuutta - ominaisuuksia, joita suuresti ihailen. Toisiaan risteävät tarinanosat heräävät henkiin, niihin jää asumaan. Ne ovat satumaisia, yllättäviä.

Fragmentaarisuudesta, satumaisuudesta ja yllätyksellisyydestä huolimatta romaani kytkeytyy kuitenkin tiukasti aikaan ja paikkaan, etenkin brittimaailman kuvauksessaan. Oi tuo merentuoksuiseen lounais-Englanti! Cornwall!

3. Michael Cunningham: Illan tullen

Cunninghamin romaaneissa on samaa hengittävyyttä ja suvaitsevaisuutta kuin Winmanillakin. Vuonna 2010 ilmestynyt Illan tullen ei petä, vaikka ei ihan hakkaa suursuosikkiani Talo maailman laidalla.

Romaanissa newyorkilaisen taidegalleristin ja hänen päätoimittaja-vaimonsa elämä saa uuden käänteen, kun vaimon boheemimpi pikkuveli muuttaa heille asumaan.

Cunningham on taituri ihmissuhteiden kuvaajana. Rakkaus on monitahoista, monimutkaista. Myös Cunninghamin kirjoissa ollaan vahvasti jossakin, tässä New Yorkin taidepiireissä.

4. Erik Axel Sund: Varistyttö-trilogia

Luen paljon dekkareita, sekä sivutyön puolesta että omaksi huvikseni. Ruotsalaisen Erik Axel Sundin Varistyttö-trilogia onnistuu tuomaan genreen jotain ihan uutta. Se on karmiva ja herkkä samaan aikaan.

Alun perin yhdeksi romaaniksi tarkoitettu kokonaisuus käsittää kolme osaa: Varistyttö, Unissakävelijä ja syksyllä suomeksi ilmestyvä Varjojen huone. On vaikea analysoida, mistä romaanien vaikuttavuus tarkalleen syntyy. Erik Axel Sundit (kirjailijanimen takana on kaksi tekijää: Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist) kertovat haluavansa näyttää, mitä kuliessien takana on. Ihan lähellä, tavallisen oloisessa arjessa.

Varistyttö menee ihon alle. Tunteet tulevat lähelle. Miltä tuntuu, kun luottaa ja luottamus petetään. Kun pelkää. Kun on yksin. Kun on hilkulla ymmärtää jotain, mutta ei ymmärrä. Läsnä on suru. Menneisyys ja menetykset. Nämä luettuani luuulin oivaltaneeni jotain: Ihminen on perusolemuksensa lisäksi sitä, mitä on kokenut, mitä hänelle on tehty.
Hienot kirjat.

5. Alice Hoffman: Punainen puutarha

Rakenteita paljon miettivänä pohdin usein, miten kokonaisuus muodostuu. Miten eri osat nivoutuvat yhteen. Hoffmanin uusin, Punainen puutarha, on kiva esimerkki toisiinsa kytkeytyvien tarinoiden muodostamasta kokonaisuudesta.

Hoffmanin teos sijoittuu Massachusettsin Blackwelliin. Siellä on puutarha, jossa kasvaa vain punaisia kukkia. Taru kertoo, että puutarhasta voi löytää totuuden, jos uskaltautuu etsimään.

Hoffmanin tarinat nivoo yhteen juuri tuo Blackwell, joen rannalla, punaisen puutarhan lähellä. Tarinat etenevät ja kytkeytyvät toisiinsa myös ajassa: yhden tarinan lapsi on seuraavassa isovanhempi. Menneisyys on läsnä ja teot kertautuvat. Paikka saa myös symbolista merkitystä.

Tämä olisi kiva toteuttaa monimediajuttuna, inspiroiva!!!

6. Marianne Fredriksson: Muuttolinnut

Olin jo ihan unohtanut tämän ruotsalaiskirjailijan, kunnes nappasin tämän ohuehkon kirjan käteeni ihan sattumalta Myllykosken kirjastossa. Olikin hyvä löytö!

Marianne Fredriksson kuuluu sarjaan hyvät ihmissuhdekuvaajat. Muuttolinnut on tarina chileläisen pakolaisen Miran ja ruotsalaisen tietokirjailijan Ingen ystävyydestä. Se on kaikin puolin tiheä romaani. Naisten välinen ystävyys kasvaa kattamaan perheet ja menneisyydet. On paljon puhetta, muistoja, ahdistaviakin. Ystävyys kantaa ja auttaa kohti uusia alkuja.

Kaunis ja viisas kirja.

7. Ian McEwan: The Cement Garden & Iain Banks: The Wasp Factory

Opiskeluaikojen nuoret brittiklassikot! Nämä oli ihan pakko mainita, vaikka en ole niitä aikoihin lukenutkaan.

Upeita, omalaatuisia, brittiläisiä, kokeellisia! Ohuita. Ja nämä pitää lukea enkuksi, ehdottomasti!

McEwanin Cement Garden on surrealistinen, surullinen, raadollinen, trillerimäinenkin, hieno. Neljä lasta menettää ensin isänsä, sitten äitinsä. Maailma on ympärillä on ankea. Salaisuudet haudataan kellariin ja lapset yrittävät jatkaa elämistä keskenään.

16-vuotiaan Jackin kertojaääni muuttuu perusteinistä omaan maailmaansa uponneeksi ja jaetusta todellisuudesta erkaantuneeksi vieden lukijan tehokkaasti mukanaan.

Myös kirjasta 1993 tehty, Charlotte Gainsbourgin tähdittämä elokuva (ohj. Andrew Birkin)korostaa tarinan surrealistisuutta, omalakisuutta. Suosittelen tätäkin!

Myös Banksin Wasp Factoryn kertojaminä on biokemisti-isänsä kanssa yksin hylätyllä saarella asuva 16-vuotias teinipoika Frank. Gootti- ja kauhukirjallisuuden piirteitä omalaatuisesti mainstreamiin tuova romaani luo Cement Gardenin tapaan oman suljetun maailmansa ja todellisuutensa.
Häiritsevä ja hieno tämäkin!

8. Paul Auster: From Hand to Mouth

Rauhallisempiin tunnelmiin...
En tiedä, onko tämä ilmestynyt suomeksi. Paul Austerin kirjan alkuosa on ihanan raadollinen omaelämänkerta ajalta, jolloin Auster ei ollut vielä Auster! Ei postmodernia kikkailua! Ei anonyymejä henkilöitä! Ihan Paul, nuori ja vähävarainen, kirjallisella ambitiolla varustettu nuori mies Euroopassa suurin haavein.

Ihana. Luin tämän ja näin Austerin joskus nahkarotsissaan Huvila-teltassa -> olin myyty!

Tämän kirjan parasta antia on Austerin kuvaus Ranskaan tulostaan. Sitä oli odotettu. Matka oli pitkä ja kallis, toiveet korkealla. Tultiin Eurooppaan, kulttuurin juurille.

Ja mitäs kävikään. Austerin jalkaa alkoi hiertää. Hän käveli kymmeniä kilometrejä. Baudelairen tai Camus:n sijaan hänen mielensä täytti jäytävä varvaskipu, pohdinta siitä, minne voisi päästä istumaan, pohdinta siitä, miten kipu loppuisi, kaikenkattava varpaan ajattelu. Muuta ei ollut. Jes!

9. Anne Lamott: Bird by Bird: Some Instructions on Writing and Life

Kivan Natalie Goldberg -henkinen kirja kirjoittamisesta kiinnostuneille ja varsinkin sen kanssa jumiutuneille. Pieniä tarinoita, inhimillinen.

Ja se nimi? Se menee näin. Lapsi-Lamottin 10-vuotiaan veljen piti palauttaa lintuja koskeva kouluraportti seuraavana päivänä. Aikaa tekemiseen oli ollut kuukausia. Veli ei ollut tehnyt mitään. Nyt, edellisenä iltana, iski paniikki ja rimakauhu. Lamottin isä vei veljen keittiön pöydän ääreen ja rohkaisi aloittamaan. Veli ei pystynyt. Miten? Tehtävää oli kymmeniä sivuja, kymmeniä lintuja. - Lintu linnulta, bird by bird, sanoi isä. Yksi kerrallaan, vähä vähältä. Siitä lähtevät suuremmatkin jutut.

10. Siri Hustvedt: Vapiseva nainen

Pitihän tämäkin nyt ottaa. Mulla on vähän kaksijakoinen suhtautuminen Hustvedtiin. All I loved luettuani olin mennyttä. Miten kukaan saattoi kirjoittaa niin! Tykkään myös muusta Hustvedtin varhaisesta tuotannosta.

Uudemmat eivät ole vieneet ihan samalla tavalla. Viimeisin, Säkenöivä maailma, jäi puolitiehen. Amerikkalainen elegiakin tuntui vähän etäiseltä. Näitä vaivaa jonkinlainen akateeminen kuori. En pääse niihin tunnetasolla sisälle. Harmittaa, sillä haluaisin ihailla Hustvedtiä. Olenhan hänen faninsa.

Vapiseva nainen on toisenlainen, sekoitus teoriaa ja omakohtaista, ja tällaisena se toimii. Teosta ei ole pakotettu romaanimuotoon, vaan siinä on selkeästi eri osia. Tykkään!

Vahvan tekstin jäljillä: Erik Axl Sund

Joskus kohtaa tekstin, joka kolahtaa. Joka ei ole yhdentekevä tai ihan kiva, Se on aika harvinaista. Maailma on täynnä kapulakieltä ja sanahelinää.

Minulla oli ilo saada haastatella keväällä ruotsalaista kirjailijakaksikkoa,Jerker Erikssonia ja Håkan Axlander Sundquistia aka Erik Axl Sundia. Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogian ensimmäinen osa oli juuri ilmestynyt suomeksi.

Istuimme samaan pöytään. Erikssonilla ja Sundquistilla oli nahkarotsit. Puhuimme kirjoittamisesta. Häkellytti vähän. Mutta Sundquistilla oli hiuksissaan NIPSU, lasten pinni. Se toi turvaa.

Halusin kuulla, miten kirja oli syntynyt, millainen oli sen maailma.

Sillä Varistyttö on huikea kirja: hieno ja kamala samaan aikaan. Se tulee liki, saa lukijan tuntemaan. Kauhua, inhoa, empatiaa. Hyvyyden, pahuuden, viattomuuden.

Varistyttö rakentuu ovelasti. Kuljetaan erilaisissa tiloissa, mielen ja maaailman. Eriksson ja Sundqvist yhdistävät julmuutta ja empatiaa. Paha saa kasvot. Näkee toisen puolen. Tulee painostava olo. Maailma on julma, joskus. Taitavaa.

Puhuimme pitkään. Alkoi tulla kuuma. Puhuimme kulisseista ja näkökulmista, Vonnegutista ja kirjoittamisesta. Siitä, miten tarpeellista on joskus sulkeutua jonnekin kauas, ihmisten ja hulinan ulkopuolelle. Puhuimme myös bändeistä, siitä mitä piirrettyjä lapset katsovat, kasvissyönnistä.

Aika loppui, käteltiin. Olin vaikuttunut. Hienot miehet, hieno kirja. Sellaisia ei ole koskaan liikaa.