Joskus kohtaa tekstin, joka kolahtaa. Joka ei ole yhdentekevä tai ihan kiva, Se on aika harvinaista. Maailma on täynnä kapulakieltä ja sanahelinää.
Minulla oli ilo saada haastatella keväällä ruotsalaista kirjailijakaksikkoa,
Jerker Erikssonia ja
Håkan Axlander Sundquistia aka
Erik Axl Sundia. Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogian ensimmäinen osa oli juuri ilmestynyt suomeksi.
Istuimme samaan pöytään. Erikssonilla ja Sundquistilla oli nahkarotsit. Puhuimme kirjoittamisesta. Häkellytti vähän. Mutta Sundquistilla oli hiuksissaan NIPSU, lasten pinni. Se toi turvaa.
Halusin kuulla, miten kirja oli syntynyt, millainen oli sen maailma.
Sillä
Varistyttö on huikea kirja: hieno ja kamala samaan aikaan. Se tulee liki, saa lukijan tuntemaan. Kauhua, inhoa, empatiaa. Hyvyyden, pahuuden, viattomuuden.
Varistyttö rakentuu ovelasti. Kuljetaan erilaisissa tiloissa, mielen ja maaailman. Eriksson ja Sundqvist yhdistävät julmuutta ja empatiaa. Paha saa kasvot. Näkee toisen puolen. Tulee painostava olo. Maailma on julma, joskus. Taitavaa.
Puhuimme pitkään. Alkoi tulla kuuma. Puhuimme kulisseista ja näkökulmista, Vonnegutista ja kirjoittamisesta. Siitä, miten tarpeellista on joskus sulkeutua jonnekin kauas, ihmisten ja hulinan ulkopuolelle. Puhuimme myös bändeistä, siitä mitä piirrettyjä lapset katsovat, kasvissyönnistä.
Aika loppui, käteltiin. Olin vaikuttunut. Hienot miehet, hieno kirja. Sellaisia ei ole koskaan liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti