The Dream, The Book, The Real Life

Siinä se nyt on!
Kirja.

Oikeastaan kirja sai alkunsa yhtenä sateisena iltana irlantilaisessa pikkukylässä joskus 90-luvun alussa. Olin liftannut ympäri maata kaverin kanssa paksu villakangastakki päällä.
Olin juonut teetä ja viskiä, palellut Texacon pihalla, kuullut tinapillin.
Illalla, kun muu maailma nukkui, kaivoin rinkan uumenista vihkon ja raapustin siihen ensimmäiset sanat.

Niitä sanoja ei tässä kirjassa ole.
Mutta on se sama idea. Fiilis. Sateinen, vihreä, ihana, kaoottinen, ristiriitainen Irlanti, jossa maailma on kaukana ja ihmiset lähellä.

Kirjaa tekiessä sain jututtaa monia ihania ihmisiä. Kirjailijoita, kirjakauppiaita, hajuvesitehtailijaa, joogakeskuksen pitäjää, radiotoimittajaa, iirinkielisiä kustantajia ja käsikirjoittajia ja montaa muuta.
Kiitos teille, mahtavat!

Kirjan kustansi kouvolalainen Kustantamo Reuna, ja painosta se tuli toukokuussa.
Taitto ja visuaalinen ilme on Jaana Raution käsialaa, valokuvat omiani.

Olo on lähinnä hämmästynyt.
Siinä se on. Kirja. Oma.

Kirjaa saa ostaa kustantajalta livenä ja nettikaupasta, Pusulan Pikku Omenasta, Kuusankosken Taideruukista ja Ankkapurhan Makasiinikahvilasta.

Siitä on kirjoittanut muun muassa kirjabloggaaja Leena Lumi, voit lukea jutun tästä.

**

There it is!
A book. The book. My book.

Actually the idea of it was born on a rainy night in a tiny Irish village sometime in early 90's. I had been hitching around the country with a friend of mine, wearing a heavy woollen coat.
I'd been drinking tea and whiskey, I'd been freezing outside a Texaco, I'd heard the tinwhistle.
In the evening, while the reast of the world was asleep, I took my notebook and scribbled the first words.

Those words are not included in this book.
But the idea is. The atmosphere. The rainy, green, lovely, chaotic, contradictory country, where the rest of the world is far away but people are close by.

When writing the book I got to talk to so many lovely people. Writers, bookshop keepers, owners of a perfume house and a yoga center, radio reporters, Irish-speaking publishers and scriptwriters and many more.
Thanking you all, you are soooo great and you enabled this book!

The book is published by Kustantamo Reuna and it came out last month.
The layout is by Jaana Rautio, the (all except three) are mine

I'm feeling surprised.
There it is.
The book, my book.

The book is sold at main bookshops, publishers bookshop and webshop, Pikku Omena in Pusula, Taideruukki in Kuusankoski ja Makasiinikahvila in Anjala.

Keskusteluja Kaarin kanssa eli miten faktasta kutoutuu tarina

On aina hienoa tavata joku, joka on kirjoittanut kirjan.
Ihminen, jonka pään sisällä on muodostunut kokonaisuus, tarina, maailma.
Sellainen fiktiivinen todellisuus, johon muut sitten eläytyvät ja uppoavat.

Jokin aika sitten minulla oli ilo jututtaa töiden puolesta Kaari Utriota hänen uudesta Paperiprinssi-kirjastaan.
Puhuimme kirjan maailmasta, ideoinnista ja siitä, miten historiallinen romaani syntyy.



Eniten minua kiehtoo se, miten fakta ja valtava määrä taustatietoa muuttuu tarinaksi, romaaniksi, kokonaisuudeksi jossa voi elää mukana.

Utrio kirjoitti Paperiprinssiä kaksi vuotta.
Yleensä kirjantekoon menee vuosi.

Kirja sijoittuu paperiruukkien maailmaan. Paperinteon alkuvaiheet 1800-luvun Suomessa osoittautui kuitenkin aiheena vaikeaksi ja paljon työtä vaativaksi.

- Urakka oli suurempi kuin osasin kuvitellakaan, Utrio sanoo.

Avukseen hän sai kuusankoskelaisen paperigurun Eero Niinikosken.

- Hän oli aivan kullanarvoinen, kävi meillä kotonakin, Utrio sanoo.

**

Mutta taustatutkimus on vasta alkua. Kun faktat on selvitetty, alkaa varsinainen urakka, romaanin luominen.

- Taustat ja faktat pitää kertoa yksittäisen ihmisen kautta. Siinä on haaste ja siinä on kirjailijan taito, Utrio sanoo.

Paperiprinssin päähenkilöksi Utrio valitsi haaksirikossa vammautuneen merikapteenin.
Tällä on tosimaailman esikuva:

- Halusin kirjoittaa tuntemastani henkilöstä. Hän vammautui pahasti auto-onnettomuudessa ja nousi sitten katkeruudesta ja depressiosta, lähipiirinsä avulla. Hän on hieno esimerkki siitä, miten ympäristö voi olla apuna toipumisessa. Ei säälien ja silkkihansikkain, vaan suhtautumalla niin kuin ihmiseen.

Faktasta ei synny romaania ihan tuosta vaan.
Utriokin tekee valtavan taustatyön ennen kuin varsinainen kirjoittaminen voi alkaa.

- Liuskoja on koossa ainakin sata, ennen kuin aloitan varsinaisen romaanin kirjoittamisen. Kirjoitan jokaisesta henkilöstä henkilökuvauksen ja hahmottelen kaikki paikat. Usein piirrän pohjapiirustukset ja karttoja paikoista, mietin, miltä mikäkin näyttää ja miten asiat suhteutuvat toisiinsa.

Juonen Utrio luonnostelee luku kerrallaan. Sitten hän miettii kuhunkin lukuun tulevat kohtaukset sekä niiden henkilöt ja näkökulmat.
Vasta sitten alkaa varsinainen kirjoittaminen.

**

Paperiprinssi sijoittuu aikaan, jolloin paperia tehtiin lumpuista.
Paperi on harvinaista ja arvokasta. Se tehtiin lumpuista, joita oli vaikea saada.

- Lumppujen hinta oli säädelty, se kuulutettiin saarnastuolista Mikonpäivän jumalanpalveluksessa. Taloissa oli lumppupiiat, joka huolehtivat, ettei mitään mene hukkaan. Lumppurit kulkivat ympäri maata lumppua ostamassa. Talon naisväkeä lahjottiin kauneustarvikkeilla ja muilla ylellisyyksillä, sillä hinnalla ei voinut kilpailla.Oikeastaan kyse oli eräänlaisesta superkierrätyksestä, Utrio sanoo.

**

Paperinteko aiheena kytkeytyy myös hauskasti Utrion juurille Kymenlaaksoon, jossa paperitehtaiden silhuetit ovat hallinneet maisemaa aina viime vuosiin.

Kirjailijan äiti on syntynyt Kotkassa, ja Kymenlaaksoon mentiin aina ainakin kesäksi.

- Äidinisä oli Inkeroisten Osuuskaupan johtajana ja vietimme lapsuusajan kesät aina Karhulassa mökillä. Minulla on ihania muistoja sieltä, ja kymenlaaksolaisuus on ollut tärkeä minuuttani, Utrio sanoo.

Viisikkojen paluu / The Famous Five comes back!

Olen aina ollut Viisikko-fani. 80-luvulla kahlasin läpi niistä jokaikisen. Olin muutenkin jo ajatellut muuttavani aikuisena Englantiin, ja Viisikkojen myötä nummista, merenrannoista, eväsleivistä ja syrjäisistä poluista tuli omaa maisemaa.

Opiskeluaikoina matkustin Manchesteristä etelärannikolle tapaamaan punatukkaista hippipoikaa, johon olin tutustunut Prahassa. Kuljimme pitkin hylättyjä junaraiteita ja kallioisia polkuja, aurinko laski. Olin taas Viisikkojen maailmassa. Punatukat jäivät, Viisikot eivät.

Ne retket, öiset merenrannat, veneet, kuunvalo, eväät!
Salaisuudet, ratkaisut, kaverusto!

Nyt kesällä mökkihyllystä löytyi uusia ihanuuksia, jotka äitini oli pelastanut kirjaston poistohyllystä.
Viisikkoja ja Salaisuus-sarjaa. Otan uuden projektin ja luen ne, nykyisin silmin.

**

I've always been a fan of The Famous Five. In the 80's I read each of them. I had already decided to move to the UK when I'd be grown up, and The Famous Five made the landscape of heaths, seaside, packed lunches and desolated footpaths my very own.

When studying in Manchester I went to southern England to meet a red-haired hippiesh guy I'd met earlier in Prague. We walked along desolated railtracks and paths on cliffsides, the sun was setting. I was in the world of the Famous Five again. Later on, I left the redheads behind, The Famous Five not.

Those travels, nightly seasides, boats, moonlights, food!
Secrets, solutions, friendship!

Now this summer I found some more lovely books in the summer cottage bookshelf.
I'll start a new project and read them again, with these eyes.




Viisikkojen luoja Enid Blyton on mielenkiintoinen täti hänkin.
Blyton syntyi Lontoossa vuonna 1897. Hänen isänsä Thomas Blyton oli monitaitoinen ja teatterista, kirjallisuudesta ja taiteesta kiinnostunut. Enid Blytonia eivät akateemiset aineet kiinnostaneet, mutta koulunsa tennistähti hänestä tuli ja kirjoittajana hän oli iskemätön.

Kun kouluelämä jäi taakse, Blyton muutti Suffolkiin Seckford Halliin - taloon, jossa huhuttiin kummittelevan ja jossa oli salakäytävä. Talon on ajateltu inspiroineen Blytonin kirjoittamistakin.

Lasten kanssa hyvin toimeentuleva Blyton opiskeli opettajaksi ja toimikin opettajana. Hän opetti rakastamaansa luontoa, teki erilaisia materiaaleja opetukseen, kirjoitti runoja, inspiroi. Vapaa-aikanaan hän kirjoitti: romaanikäsikirjoituksia sekä novelleja ja runoja eri lehtiin.
1922 ilmestyi Blytonin ensimmäinen teos, runokokoelma Child Whispers.

Blyton kirjoitti romaaninkäsikirjoituksia, tarinoita ja opettajille suunnattuja kirjoja ja opetusmateriaaleja.

Hän innostui myytteihin pohjaavista tarinoista, ja ryhtyi kirjoittamaan kirjasarjoja: Brer Rabbit, Old Thach, The Faraway Tree. Kaikissa oli lukuisia osia. Blyton opetti ja kirjoitti ja keksi lisää. Satujen, luonnon, myyttien ja maagisen todellisuuden maailma alkoi herätä eloon hänen ympärillään.

Blytonin ensimmäinen täyspitkä seikkailuromaani, Salaisuuksien saari, ilmestyi 1938. Seuraavina vuosina Blyton loi yhä uusia sarjoja, ja 40-luvulle tultaessa hänestä oli tullut markkinoinnin ja julkisuuden hyvin hallitseva tuottelias kirjailija.

Kirjoja ilmestyi useita, jopa kymmeniä, vuodessa.
Ensimmäinen Viisikko-kirja, Viisikko ja aarresaari, ilmestyi vuonna 1942. Teos oli hitti.
Blyton jatkoi, kirjoitti 21 Viisikko-kirjaa. Leosta, Dickistä, Annesta, Paulista sekä Tim-koirasta tuli lukevan nuorison ystäviä ja hengenheimolaisia kymmenissä maissa.

Viimeinen Viisikko ilmestyi 1963.
Kaikkiaan Blyton kirjoitti yli 600 lasten- ja nuortenkirjaa.

ENID BLYTON FAKTA
- syntyi Lontoossa 1897
- opiskeli opettajaksi ja toimi opettajana
- naimisissa majuri Hugh Alexander Pollockin kanssa 1924, erosi myöhemmin
- kaksi tytärtä
- uudestaan naimisiin, Kenneth Fraser Darrell Watersin kanssa
- kirjoitti yli 600 lastenkirjaa, lisäksi opetustekstejä, runoja, novelleja ja lehtiartikkeleita
- kirjoja käännetty yli 40 kielelle
- kuoli 1968 Alzheimerin tautia sairastettuaan

Bloomsday, aikansa Instagram! // Bloomsday, Instagram of its time!

Bloomsdayn kunniaksi vähän kirjallisuuspähkäilyjä.
Melkein niinku ennenvanhaista kirjallisuustiedettä :-)

Jos joltakin on mennyt Bloomsdayn idea ohi, niin kysehän on siitä päivästä, jota James Joycen Odysseus kuvaa ja johon se sijoittuu.

Odysseus, Joycen megaromaani, ilmestyi Ranskassa vuonna 1922. Se sijoittuu yhteen päivään: kesäkuun kuudenteentoista vuonna 1904. Se elää päähenkilönsä Leopold Bloomin maailmassa ja mielessä.
Odysseus on harhailua pitkin Dublinia, tekstinpätkiä, Bloomin ajatuksia, muiden ajatuksia ja havaintoja ympäröivästä maailmasta.

Odysseus on klassikko, mahdoton. Kuvien, ajatusten, tekstien, muistojen ja mielleyhtymien kollaasi, joka on kuin kuvaamansa maailma: sekainen, sekaisin, mahdoton.

Joyce oli ensimmäisiä eurooppalaisia modernisteja.
Suuret tarinat olivat kuolleet. Maailma oli rikki. Maailman kuvaaminen sirpaleina.

Odysseus oli aikansa Instagram.
Kaoottinen ja reaaliaikainen kuva maailmasta.
Kuva, jossa fakta lomittuu fiktioon, totuus tulkintaan.
Kuva, jossa eri elementit yhdistyvät ja luovat oman todellisuutensa.
Jossa kaikki muuttuu koko ajan, jossa mitään yhtä ainutta oikeaa ei ole.

Huippuu!

**

It's Bloomsday , so some thoughts on literature
Almost like good old Literary Studies :-)

If someone missed Bloomsday, here comes: it's the day that Ulysses by James Joyce describes and is set in.

Ulysses, the mega novel by Joyce, was published in France in 1922. It's set in one single day: June the 16th, 1904. It dwells in the mind and world of its main character Leopold Bloom. Ulysses is all about drifting around Dublin, texts, Blooms thoughts, other people's thoughts and observations of the surrounding world.

Ulysses is a classic, an impossible one. A collage of images, thoughts, texts, memories and associations. It is just like the world it describes: messy, confused, impossible.

Joyce was one of the first European modernists.
Great stories had just died. The world was broken. Its depiction shattered.

Ulysses was Instagram of its time.
A chaotic real-time picture of the world around it.
An image in which facts are interlocked with fiction, truth with its interpretation.
An image in which different elements become one and create a reality of their own.
In which everything is in a constant change, in which there is no one correct way to go.

An that's something!!

Lisää hienoja: Jayne Anne Phillips ja Michael Cunningham

Blogi on uinunut.
Elämä on heitellyt. On ollut niitä päiviä, jolloin istuu viltin alla lukemassa tai kuuntelee tuulen huminaa hormeissa.

Onneksi on kirjat!
Kirjasyksy!
Rakastan sekä Jayne Anne Phillipsin että Michael Cunninghamin hengentuotoksia. Phillipsin Koneunia, Pikakaistat tai Suojelus ja Cunninghamin Koti maailman laidalla ja Tunnit ovat olleet itselleni ihan käänteentekeviä.
Sellaisia kirjoja, jotka saavat katsomaan kirjoittamista ja tarinankerrontaa uusin silmin.

Ja nyt sitten kummaltakin on tullut uusi kirja. Jee!
Phillipsin Murhenäytelmä on upea, upea kirja. Raskas ja hieno. Phillipsin edellisestä, Kiurusta ja termiitistä, en saanut otetta. Se jäi jotenkin kirjalliseksi. Murhenäytelmä sen sijaan tuo tyyliltään mieleen Suojeluksen ja Phillipsin varhaiset tekstit.

Murhenäytelmä pohjaa tosielämän tapahtumiin. Se on tarina Asta Eicheristä ja tämän kolmesta lapsesta. Leskeksi jäänyt Eicher ryhtyy kirjesuhteeseen salaperäisen varakkaan herrasmiehen kanssa. Tämä koituu koko perheen kohtaloksi. Parin viikon kuluttua suhteen aloittamisesta niin Asta Eicher kuin hänen lapsensakin ovat kadonneet ja kuolleet. Jäljelle jää vain tragedia; tarina, jota jäljelle jääneet pyrkivät selvittämään.

Murhenäytelmä on myös tarina julkisuudesta, todellisuuden ja tarinoiden rakentumisesta. Eicherin perheen kohtaloa ryhtyy selvittämään toimittaja Emily Thornhill ja valokuvaaja Eric Lindstrom.

Murhenäytelmä menee ihon alle kuin vain Phillips hienoimmillaan voi. On useita ääniä. On Eicherin perheen nuorin, näytelmiä kirjoittava taiteellinen Annabel, joka piirtää keijuja ja aavistaa tulevan. Annabel näkee menneet ja tulleet, on läsnä vielä kuoltuaankin, suojelusenkelinä, tuulenlehtenä, valkeana liinana.

On toimittaja-Emily, joka pyrkii totuuteen ja eläytyy, rakastuu, ei tiedä, mitä ajatella. Hän adoptoi kuolleen perheen koiran, Dutyn, joka jää odottamaan edesmenneitä takaisin. Hän aavistaa pienen Annabelin läsnäolon, hengen, hyvyyden ja pahuuden.

Phillips kuljettaa tarinaa aivan upeasti useilla tasoilla. On perheen tarina, maaginen taso, median maailma. Kuolleen pikkutytön tajunnanvirtaan yhdistyvät autenttiset vanhat valokuvat.

Lukija tietää lopun jo kirjan alussa. Tämä tekee kaikesta traagista, kaunista, kohtalokasta. Pienen Annabelin kirjoittamista näytelmistä, mäenlaskusta jättimäisellä lahjaksi saadulla kelkalla, lumisateesta, yöpaidoista, viimeiselle matkalle pakatusta eväskorista, jonka surmaaja potkaiseen rotkoon.

Hieno, hieno, sydäntäsärkevä kirja!

**

Michael Cunninghamin Lumikuningatar on kirja, jota pitää lukea hitaasti. Sen teksti on tiheää, täynnä merkityksiä ja symboliikkaa. Ei ihan helposti lähestyttävä, mutta palkitseva.

Ollaan New Yorkissa. Cunningaham kuvaa, kuten aiemmissakin teoksissaan, hienosti tämän päivän amerikkalaisia, ihmissuhteita, mielenliikkeitä, pyrkimyksiä.

Tyler on lahjakas, mutta rahaton muusikko. Hänen tyttöystävänsä Beth sairastaa syöpää. Tyler haluaa luoda Bethille sen täydellisimmän biisin. Beth sairastaa, pukeutuu valkoisiin, valmistautuu pahimpaan. Tyler on ottanut veljensä Barretin luokseen asumaan. Barret on lahjakas, mutta keskittymätön. Niitä, jotka aloittavat asioita, mutta eivät kykene jatkamaan.

Eräänä iltana Barret näkee keskuspuiston taivaalla selittämättömän valoilmiön. Mistä on kyse.

Cunningham pureutuu ihmissuhteiden hienouksiin ja veljesten mielenliikkeisiin. Kiintoisa on myös kolmen henkilön triangeli, vaikkei varsinaisesta kolmiodraamasta olekaan kyse. Samantyyppinen kolmestaan asumisen kuvio, tosin ystävien välillä, on Cunninghamin aiemmassa Koti maailman laidalla -kirjassa.

Ulkoisia tapahtumia kirjassa on vähän. Ne nousevat sitäkin merkityksekkäimmiksi. Tapahtumat valuvat hienosyisinä. ON lumisade, sairaus, luottamus, ystävyys, rakkaus. On sairas Beth, jonka sairaus laantuu hetkeksi, ja on aika elää:

"On erikoista olla elossa. Olla jälleen joku joka kävelee läpi vastaan tuiskuavan lumipölyn, ohittaa viinakaupan ikkunan johon on järjestetty joukko pienten tuikkivien valojen ympäröimiä pulloja; näkee kuvajaisensa vilahtavan lasissa; kykenee jälleen nauttimaan arkisista iloista, katua vasten kopisevista saappaista ja takintaskuihin työnnetyistä käsistä; tuntee että oikeanpuoleisessa taskussa ilmeisesti on vanha Tic Tac ­pastilli, hypistelee sitä, astelee pitkin katua."

Oman viitekehyksensä luo H.C ANdersenin Lumikuningatar-satu vuodelta 1845. Siinä pienet Gerda ja Kai kuulevat legendan pahaa onnea tuovasta taikapeilistä, jonka sirpaleet vääristävät maailman ja tuovat huonoa onnea. Kai saa sirpaleita sydämeensä ja silmiinsä, ja hänestä tulee paha. Myöhemmin Lumikuningatar vie hänet. Gerda lähtee häntä pelastamaan.

Cunningahamin versiossa Barretin silmää vaivaa roska, Beth pukeutuu valkoisiin. Mietittäväksi jää, mikä on tuo roska, mikä on vääristynyttä, kuka on lumikuningatar. Taivaalla nähty valoilmiö? Huumeet? Seurapiirit? Beth? Elämä? Kuolema?

**

Michael Cunningham: Lumikuningatar. Gummerus, 2014
Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä, Tammi, 2014

Taas ihku kirja -- Rum för kidsen!! // Another lovely book -- Rum för kidsen!!

Nyt siis loppuu jo superlatiivit kesken!

Tässä taas lastenhuoneista tai muuten vaan luovasta asumisesta tykkääville kirja, johon on pakko palata uudestaan ja uudestaan.
Isabelle McAllisterin ja Jenny Brandtin Rum för Kidsen on nyt vaan ihan megaihku.

Katsokaas vaikka!
(Kuvat: Isabelle McAllister & Jenny Brandt: Rum för kidsen)

**

Now I'm running out of superlatives.

Here's a lovely book for those of you, who like childrens' rooms or have otherwise a creative way of living.
A book you have to come back again and again.
Rum för Kidsen by Isabelle McAllister ja Jenny Brandt just happens to be super mega lovely-cool!

Just take a look!
(Pics from the book: Isabelle McAllister & Jenny Brandt: Rum för kidsen)



Mä sitten rakastan just tällaista tyyliä.

McAllister ja Brandt korostavat, että lapset saavat olla lapsia. Lastenhuoneiden ei tarvitse olla uusia, hienoja, valkoisia tai kalliisti aikuisten maun mukaan sisustettuja. Niissä saa näkyä elämisen jälki. Niissä saa leikkiä, kiipeillä, askarrella, rakentaa majoja, elää luovasti.

Kirja on ihan superinspiroiva!
McAllister ja Brandt kannattavat kierrätystä. Luovasta hulluudesta huolimatta vinkkejä tulee myös vaikkapa erilaisiin säilytys- ja valaistusratkaisuihin tai vaikka eri värisävyjen valitsemiseen.

Asua voi ahtaastikin. Läksyt voi tehdä keittiön pöydän ääressä. Tärkeintä on, että viihtyy ja voi toteuttaa itseään.

Mähän olen surkea remontoija, joka juuri ja juuri saa naulan iskettyä kipsilevyseinään, mutta nyt kyllä iski superinspis! Luovasti laittamaan!
Me Like!

***


I just love this kind of style!

McAllister and Brandt emphasize, that kids have the right to be kids. Correspondingly, childrens' rooms don't have to be brand new, white or expensively decorated, to adults' taste. At best they are rooms in which you can see the signs of living. Rooms in which you are allowed to play, climb, do crafts, build huts, live creatively.

The book is super-inspiring!
McAllister and Brandt are pro-recycling. hand in hand with crazy creativitiy you also get tips for e.g. how to storage toys, plan lighting or choose different shades of paint.

You don't have to have lots of space to live. You can do your honmework at the kitchen table. The most important thing is, that you feel well and can express yourself.

I'm a lousy renovator, who can barely manage to put a nail into a wall, but now I got super-inspired!
Off I go and start to do something, with a creative spirit!
Me Like!



Isabeller McAllister & Jenny Brandt: Rum för kidsen : hemmafix och återbruk på barnens villkor
Bonnier, 2014

Upea, upea kirja - Kate Atkinson Elämä elämältä

Joskus lukee sellaisen kirjan. Että kun on lukenut, maailma näyttäytyy toisin. Tuulessa ajelehtiva vaahteranlehti on äkkiä riipaisevan yksinäinen. Lapsen optimismi sydäntäsärkevää. Yksittäinen lause saa melkein itkemään.

Kate Atkinsonin uusin, Elämä elämältä, on sellainen kirja.
Sen luettuaan hetki on toinen.

Kirja on brittiläisen nykykirjallisuuden kärkikaartiin kuuluvalle Atkinsonille sekä askel kohti omia kirjallisia juuriaan että harppaus eteenpäin. Atkinsonhan aloitti uransa teoksilla, joissa kulki rinnakkaisia tarinoita ja eri näkökulmia useissa aikatasoissa. Suomessa Atkinson tunnettaneen parhaiten viime vuosien Jackson Brodie -dekkareista.

Elämä elämältä on jälleen rinnakkaisten tarinoiden ja kerronnan juhlaa. Tällä kertaa Atkinson luo kuitenkin jotain aivan uutta, ja todella upeasti.

Elämä elämältä on tarina Ursula Toddista. Se on myös tarina Toddin perheestä, 1900-luvun Britanniasta, Euroopasta, sodasta, mahdollisuuksista. Sen teemat ovatkin yhtäkkiä viiltävän ajankohtaisia.

Elämä elämältä on tarina, joka rakentuu uudelleen ja uudelleen. Atkinson rakentaa kokonaisuuden taiturimaisesti erilaisista vaihtoehtoisista skenarioista. Kaikki palaa kysymykseen "mitä, jos".

Mitä, jos Ursula Todd kuoleekin synnytyksessä. Mitä, jos hän hukkuukin lapsena rantaleikeissään. Jos hän jääkin nuoruudenreissuillaan maahan, josta tulee hänen kotimaansa vihollinen. Mitä, jos hän kuolee piiritetyssä Berliinissä kuolemansairas lapsi käsivarsillaan kykenemättä palaamaan kotiin. Mitä, jos hän palaakin nuoruudenreissuiltaan kotiin, on kotimaassaan perheensä ja rakkaittensa kanssa ja liittyy sodassa auttaviin vapaaehtoisiin. Ja niin edelleen.

"Noustuaan murskan peittämiä portaita hän oli lopern uupunut. Frieda makasi hourailemassa, ja Ursula asettui tyttärensä viereen patjalle.Hän silitti Friedan kosteita hiuksia ja kertoi toisesta maailmasta. Hän kertoi keväisistä sinikelloista metsikössä Fox Cornerin lähellä, kukista joita kasvoi niityllä lehdon takana- pellavasta ja kukonkannuksesta, leinikeistä, silkkiunikoista, puna-ailakista, päivänkakkarasta. Hän kertoi vastaleikatun ruohon lemusta, joka unohosi englantilaisilta nurmikentiltä. (...) Auringosta, joka levitti ystävällisiä säteitään pelloille ja niityille. Mustarastaan heleästä laulusta, pöllön huhuilusta pimeässä. "Ota tämä", hän sanoi ja työnsi pillerin Friedan suuhun. "Sain sen apteekista, se auttaa sinua nukkumaan.""

Atkinson nivoo yhteen taiturimaisen mahdollisien elämien kudelman. Ursula saa yhä uuden ja uuden mahdollisuuden, "Life after life". Ja lukija eläytyy, jokaiseen.

Ursula on vanha sielu, joka aavistaa vaaran, tulevan. Tärkeäksi nousee taas se kysymys. Mitä, jos. Mitä, jos. Saa elää elämänsä uudestaan. Leimautuuko hulluksi vai onko viisaampi. Tietääkö kaiken, elääkö paremmin, huomaako uusia vaaroja. Pelastaako maailman.

Atkinsonin kokonaisuus pysyy hienosti kasassa. Romaani elää yksityiskohdissa, aina brittiläisestä maalaiskartanosta maantasalle pommitettuun Lontooseen tai piiritettyyn Berliiniin. Tietyt kuvat ja yksityiskohdat toistuvat hypnoottisesti eri skenarioissa. Sitä tunnistaa: tässä oli se pommiin kaatuva seinä, niityn puna-apila, taulukiskoon kuollut yläkerran neiti, kotiinpalaava kettu.

Elämä elämältä palkittiin 2014 Costa-palkinnolla. Brittilehti The Guardianin haastattelussa Atkinson kertoo kirjoittavansa kirjalle ensi vuonna ilmestyvää jatko-osaa, A God in Ruins. Se kertoo Teddystä, Ursula Toddin pikkuveljestä, joka putosi toisen maailmansodan taisteluissa pommikonesoihtuna palaen maahan. Tai ei, joka hyppäsikin laskuvarjolla, joutui sotavankeuteen ja palasi kotiin. Joka köllötteli hiekkarannan viltillä äitinsä kainalossa, kun Ursula kahlasi vaahtopäiseen veteen.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (2014, Schildts & Söderströms).

Kirjoista, keskosista, elämästä

On melkein yö, luen kirjaa. Se on hieno, vahva, kaunis. Täynnä tunnetta. Kyynelehdin. On myöhä, ehkä tämä on väsymystä. Ehkä ei. Kirja on Essi Kummun Lasteni tarina.

Kummu kirjoittaa pikkukeskosina syntyineistä kaksosistaan, Ainosta ja Kallesta.
Tarina lähtee nykyhetkestä. Hyvä. Siinä ne ovat jo 11-vuotiaita. Uskaltaa hengähtää.

Kummu kirjoittaa kaikesta siitä. Menettämisen pelosta, syyllisyyden tunteesta, jatkuvasta valppaudesta. Teho-osaston monitoreista, kauhusta.

Kulttuurista, perheestä, vaikenemisen kulttuurista. Että ollaan vahvoja, kannetaan ristit, valittamatta. Keitetään kahvit, syödään pullat. Ollaan hiljaa.

Äitiydestä. Sellaisesta, jota ei tullutkaan. Ei tullut pulleita pehmeitä kotiinvietäviä kääröjä. Onnea. Suloisuutta. Imetystä. Vierailuja. Ihania perhekuvia. Tuli traumanjälkeinen stressireaktio, alituinen pelko ja valppaus, väsymys ja kykenemättömyys iloon, avioero.

Lasteni tarina löytää tien ulos. Vaikenemisen kehä rikkoutuu.

Olen mykistynyt. Kummulla on sana hallussaan. Miten se osaa niin. On läsnä, auki, tunteet siinä, sivuilla.

Lasteni tarinassa elämän alku ja loppu rinnastuvat. Kertoja puhuu niin pienelle, lääkkeiden turruttamalle ja kanyylien lävistämälle keskoskaapissa makaavalle pojalleen kuin sairaalaan viimeistä kertaa jäävälle papalleen, joka olikin läheisempi kuin kukaan.
Luen Kummun papan viimeiset sanat sairaalahuoneen oven sulkeutuessa: "Olisi hienoa nähdä vielä joskus", enkä kestä enää.

* * * *

Sillä olen ollut siellä.
Keskoskaappien maailmassa. Olen poistanut korut ja desinfioinut kädet. Katsonut ikkunasta ihmetellen tavallista maailmaa, tuonut yhden millin äidinmaitoa ja nähnyt, miten se on viety nimettynä jääkaappiin.

Mutta ensin on heinäkuu. Laskettu aika on lokakuussa. Ollaan huolettomia, kesän valoisat yöt.



Pieni poikani syntyy, täysin yllättäen, lähes kolme kuukautta etuajassa, kilon painoisena, pikasektiolla.

Kun hän on kuusi sekuntia vanha, laitetaan hengitysputki. Avoimesta ikkunasta kuuluu lokkien äänet. Meri on lähellä.

Lastenklinikan ylilääkäri on käynyt paikalla jo aiemmin. Kaikki on valmista. Pikkukeskosia, eli alle 1500 grammaa painavia, syntyy Suomessa noin 600 vuodessa, vähemmän kuin kaksi päivässä. Poikani on tämänpäiväisistä toinen. Kaula on ohuempi kuin sormi.

Hänet kääritään foliohuopaan. Saan koskettaa sormella poskea. Sitten he menevät, lääkärit ja hoitajat ja lapsi, maanalaisia käytäviä pitkin. Joku sanoo, että kaikki on olosuhteisiin nähden hyvin.

Alkaa sumun aika.
Lamaantuneisuus, jota Kummu niin hienosti kuvaa. Kyvyttömyys iloita, rakastaa tai edes pelätä. Seuraavaa päivää ei uskalla ajatella.

On vain absurdi todellisuus. Siihen kuuluu lääkäri, hoitajat, listoja ja raportteja, testejä.
Imettäjien ruokaetu. Parkkipaikkaongelmat.
Sairaalan maanalaiset käytävät, kuin alitajunta. Niissä pelko voi itää.

Tiedän, että lastani hoidetaan sadoillatuhansilla euroilla. Teholla pikkukeskosella on kaksi hoitajaa, joista toinen on lapseen koko ajan katsekontaktissa. Bisnesmaailmassa puhuttaisiin maailmanluokan tuotteesta. En osaa käyttää mitään sanaa. Lapsella on iho, josta näkyy läpi. Kanyyleitä, tippaletkuja. Ne tukkeentuvat. Hän saa ravintoa, hivenaineita. Kun testit näyttävät aavistuksen kohonneita tulehdusarvoja, aloitetaan antibiootit.


* * *

Kolme ensimmäistä päivää. Ratkaisevia.
Niinä ei uskalla ajatella mitään. Kamalinta on soittaa omalta osastolta ja kysyä lapsen vointia. Jos jotain on käynyt.

Pikkukeskosille ei anneta alkupäivinä minkäänlaista selviämisennustetta. Niin moni asia voi vaikuttaa. Pienikin pöpö voi olla kohtalokas. Koskaan ei tiedä.

Koskaan en itke. Ei itketä.
Hapetusarvoa ja sydämen rytmiä takovan monitorin ääni pinttyy muistiin.

Mutta kun lääkäri kolmantena päivänä sanoo, että pojalla on taistelijaluonne, jotain viriää.
Ihan pikkuisen vain.

**

Myöhemmin, tarkastuskäynnillä, rahtaan tonnin painoista turvakaukaloa Lastenklinikan rappukäytävässä. Lapsi itkee, on kuuma.

Äkkiä olemme siinä. Ovella. "K7 vastasyntyneiden teho-osasto". Käytävä oven takana on kapea. Seinillä on kuvia selvinneistä. Ja kuvia niistä, jotka eivät selvinneet.
Ne tulevat silloin. Suolalta maistuvat kyyneleet. Ja nyt.




Kuvan pieni poikani pääsi jo viikon sisällä teho-osastolta tavalliselle vastasyntyneiden osastolle kasvamaan. Hän oli pitkään osaston pienin. Yksi kilo ja 36 senttiä mahtuu kämmenelle.

EDIT: Ja kun ajoin tavallisen osaston kenguruhoidosta yön sydämessä kotiin, pitkää matkaa, autossa soi jostain syystä aina täysillä Lauri Tähkän Pauhaava sydän. Siitä sai voimaa. "Välistä rakkaus tahtoo elää ja kuolla, mut sun lähelläs mieli peilityyni on."

Kirjahyllyn uumenista

Kirjoista ei osaa kirjoittaa. Niitä on niin paljon. Hyviä, ihania, koukuttavia, tylsiä. Sellaisia, jotka vievät mennessään. Sellaisia, joita lukee läpi yön. Sellaisia, jotka jäävät elämään.

Mihinkään varsinaiseen kirjablogiin ei rahkeet harmi vaan riitä, joten nappasin hyllystä joitakin kirjoja.
Niitä, jotka ovat tehneet vaikutuksen. Kolahtaneet.
Nämä eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä!

1. Gary Larson: The Far Side Gallery

Ikivanha ystäväni, jonka rahtasin opiskeluaikoina rinkan pohjalla Enkuista.
Ihania, oivaltavia, mustaa huumoria ja sarkasmia.
Kun maailma murjoo, on aina Gary!

Ihan loistava on myös Larsonin kuvaus siitä, miten ryhtyi pilapiirtäjäksi. Hän oli töissä levykaupassa, eli normiarkea, kunnes eräänä päivänä kuuli enkelikuoron laskeutuvan hyllyjen väliin ja siitä lähti. Klassikko!

2. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Tämä monessa blogissakin aikoinaan hehkutettu brittiläisen näyttelijän esikoisromaani, kasvutarina, elämäntarina on ihana, omaääninen, sympaattinen, brittiläinen!

Romaani alkaa 60- ja 70-lukujen vaihteesta ja loppuu vuosituhannen vaihteeseen. On Elly, jonka äiti on surusta turta. On Joe, on Ellyn ystävä Jenny Penny.

Winmanin tekstissä on hienoa letkeyttä, ilmavuutta ja fragmentaarisuutta - ominaisuuksia, joita suuresti ihailen. Toisiaan risteävät tarinanosat heräävät henkiin, niihin jää asumaan. Ne ovat satumaisia, yllättäviä.

Fragmentaarisuudesta, satumaisuudesta ja yllätyksellisyydestä huolimatta romaani kytkeytyy kuitenkin tiukasti aikaan ja paikkaan, etenkin brittimaailman kuvauksessaan. Oi tuo merentuoksuiseen lounais-Englanti! Cornwall!

3. Michael Cunningham: Illan tullen

Cunninghamin romaaneissa on samaa hengittävyyttä ja suvaitsevaisuutta kuin Winmanillakin. Vuonna 2010 ilmestynyt Illan tullen ei petä, vaikka ei ihan hakkaa suursuosikkiani Talo maailman laidalla.

Romaanissa newyorkilaisen taidegalleristin ja hänen päätoimittaja-vaimonsa elämä saa uuden käänteen, kun vaimon boheemimpi pikkuveli muuttaa heille asumaan.

Cunningham on taituri ihmissuhteiden kuvaajana. Rakkaus on monitahoista, monimutkaista. Myös Cunninghamin kirjoissa ollaan vahvasti jossakin, tässä New Yorkin taidepiireissä.

4. Erik Axel Sund: Varistyttö-trilogia

Luen paljon dekkareita, sekä sivutyön puolesta että omaksi huvikseni. Ruotsalaisen Erik Axel Sundin Varistyttö-trilogia onnistuu tuomaan genreen jotain ihan uutta. Se on karmiva ja herkkä samaan aikaan.

Alun perin yhdeksi romaaniksi tarkoitettu kokonaisuus käsittää kolme osaa: Varistyttö, Unissakävelijä ja syksyllä suomeksi ilmestyvä Varjojen huone. On vaikea analysoida, mistä romaanien vaikuttavuus tarkalleen syntyy. Erik Axel Sundit (kirjailijanimen takana on kaksi tekijää: Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist) kertovat haluavansa näyttää, mitä kuliessien takana on. Ihan lähellä, tavallisen oloisessa arjessa.

Varistyttö menee ihon alle. Tunteet tulevat lähelle. Miltä tuntuu, kun luottaa ja luottamus petetään. Kun pelkää. Kun on yksin. Kun on hilkulla ymmärtää jotain, mutta ei ymmärrä. Läsnä on suru. Menneisyys ja menetykset. Nämä luettuani luuulin oivaltaneeni jotain: Ihminen on perusolemuksensa lisäksi sitä, mitä on kokenut, mitä hänelle on tehty.
Hienot kirjat.

5. Alice Hoffman: Punainen puutarha

Rakenteita paljon miettivänä pohdin usein, miten kokonaisuus muodostuu. Miten eri osat nivoutuvat yhteen. Hoffmanin uusin, Punainen puutarha, on kiva esimerkki toisiinsa kytkeytyvien tarinoiden muodostamasta kokonaisuudesta.

Hoffmanin teos sijoittuu Massachusettsin Blackwelliin. Siellä on puutarha, jossa kasvaa vain punaisia kukkia. Taru kertoo, että puutarhasta voi löytää totuuden, jos uskaltautuu etsimään.

Hoffmanin tarinat nivoo yhteen juuri tuo Blackwell, joen rannalla, punaisen puutarhan lähellä. Tarinat etenevät ja kytkeytyvät toisiinsa myös ajassa: yhden tarinan lapsi on seuraavassa isovanhempi. Menneisyys on läsnä ja teot kertautuvat. Paikka saa myös symbolista merkitystä.

Tämä olisi kiva toteuttaa monimediajuttuna, inspiroiva!!!

6. Marianne Fredriksson: Muuttolinnut

Olin jo ihan unohtanut tämän ruotsalaiskirjailijan, kunnes nappasin tämän ohuehkon kirjan käteeni ihan sattumalta Myllykosken kirjastossa. Olikin hyvä löytö!

Marianne Fredriksson kuuluu sarjaan hyvät ihmissuhdekuvaajat. Muuttolinnut on tarina chileläisen pakolaisen Miran ja ruotsalaisen tietokirjailijan Ingen ystävyydestä. Se on kaikin puolin tiheä romaani. Naisten välinen ystävyys kasvaa kattamaan perheet ja menneisyydet. On paljon puhetta, muistoja, ahdistaviakin. Ystävyys kantaa ja auttaa kohti uusia alkuja.

Kaunis ja viisas kirja.

7. Ian McEwan: The Cement Garden & Iain Banks: The Wasp Factory

Opiskeluaikojen nuoret brittiklassikot! Nämä oli ihan pakko mainita, vaikka en ole niitä aikoihin lukenutkaan.

Upeita, omalaatuisia, brittiläisiä, kokeellisia! Ohuita. Ja nämä pitää lukea enkuksi, ehdottomasti!

McEwanin Cement Garden on surrealistinen, surullinen, raadollinen, trillerimäinenkin, hieno. Neljä lasta menettää ensin isänsä, sitten äitinsä. Maailma on ympärillä on ankea. Salaisuudet haudataan kellariin ja lapset yrittävät jatkaa elämistä keskenään.

16-vuotiaan Jackin kertojaääni muuttuu perusteinistä omaan maailmaansa uponneeksi ja jaetusta todellisuudesta erkaantuneeksi vieden lukijan tehokkaasti mukanaan.

Myös kirjasta 1993 tehty, Charlotte Gainsbourgin tähdittämä elokuva (ohj. Andrew Birkin)korostaa tarinan surrealistisuutta, omalakisuutta. Suosittelen tätäkin!

Myös Banksin Wasp Factoryn kertojaminä on biokemisti-isänsä kanssa yksin hylätyllä saarella asuva 16-vuotias teinipoika Frank. Gootti- ja kauhukirjallisuuden piirteitä omalaatuisesti mainstreamiin tuova romaani luo Cement Gardenin tapaan oman suljetun maailmansa ja todellisuutensa.
Häiritsevä ja hieno tämäkin!

8. Paul Auster: From Hand to Mouth

Rauhallisempiin tunnelmiin...
En tiedä, onko tämä ilmestynyt suomeksi. Paul Austerin kirjan alkuosa on ihanan raadollinen omaelämänkerta ajalta, jolloin Auster ei ollut vielä Auster! Ei postmodernia kikkailua! Ei anonyymejä henkilöitä! Ihan Paul, nuori ja vähävarainen, kirjallisella ambitiolla varustettu nuori mies Euroopassa suurin haavein.

Ihana. Luin tämän ja näin Austerin joskus nahkarotsissaan Huvila-teltassa -> olin myyty!

Tämän kirjan parasta antia on Austerin kuvaus Ranskaan tulostaan. Sitä oli odotettu. Matka oli pitkä ja kallis, toiveet korkealla. Tultiin Eurooppaan, kulttuurin juurille.

Ja mitäs kävikään. Austerin jalkaa alkoi hiertää. Hän käveli kymmeniä kilometrejä. Baudelairen tai Camus:n sijaan hänen mielensä täytti jäytävä varvaskipu, pohdinta siitä, minne voisi päästä istumaan, pohdinta siitä, miten kipu loppuisi, kaikenkattava varpaan ajattelu. Muuta ei ollut. Jes!

9. Anne Lamott: Bird by Bird: Some Instructions on Writing and Life

Kivan Natalie Goldberg -henkinen kirja kirjoittamisesta kiinnostuneille ja varsinkin sen kanssa jumiutuneille. Pieniä tarinoita, inhimillinen.

Ja se nimi? Se menee näin. Lapsi-Lamottin 10-vuotiaan veljen piti palauttaa lintuja koskeva kouluraportti seuraavana päivänä. Aikaa tekemiseen oli ollut kuukausia. Veli ei ollut tehnyt mitään. Nyt, edellisenä iltana, iski paniikki ja rimakauhu. Lamottin isä vei veljen keittiön pöydän ääreen ja rohkaisi aloittamaan. Veli ei pystynyt. Miten? Tehtävää oli kymmeniä sivuja, kymmeniä lintuja. - Lintu linnulta, bird by bird, sanoi isä. Yksi kerrallaan, vähä vähältä. Siitä lähtevät suuremmatkin jutut.

10. Siri Hustvedt: Vapiseva nainen

Pitihän tämäkin nyt ottaa. Mulla on vähän kaksijakoinen suhtautuminen Hustvedtiin. All I loved luettuani olin mennyttä. Miten kukaan saattoi kirjoittaa niin! Tykkään myös muusta Hustvedtin varhaisesta tuotannosta.

Uudemmat eivät ole vieneet ihan samalla tavalla. Viimeisin, Säkenöivä maailma, jäi puolitiehen. Amerikkalainen elegiakin tuntui vähän etäiseltä. Näitä vaivaa jonkinlainen akateeminen kuori. En pääse niihin tunnetasolla sisälle. Harmittaa, sillä haluaisin ihailla Hustvedtiä. Olenhan hänen faninsa.

Vapiseva nainen on toisenlainen, sekoitus teoriaa ja omakohtaista, ja tällaisena se toimii. Teosta ei ole pakotettu romaanimuotoon, vaan siinä on selkeästi eri osia. Tykkään!

Vahvan tekstin jäljillä: Erik Axl Sund

Joskus kohtaa tekstin, joka kolahtaa. Joka ei ole yhdentekevä tai ihan kiva, Se on aika harvinaista. Maailma on täynnä kapulakieltä ja sanahelinää.

Minulla oli ilo saada haastatella keväällä ruotsalaista kirjailijakaksikkoa,Jerker Erikssonia ja Håkan Axlander Sundquistia aka Erik Axl Sundia. Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogian ensimmäinen osa oli juuri ilmestynyt suomeksi.

Istuimme samaan pöytään. Erikssonilla ja Sundquistilla oli nahkarotsit. Puhuimme kirjoittamisesta. Häkellytti vähän. Mutta Sundquistilla oli hiuksissaan NIPSU, lasten pinni. Se toi turvaa.

Halusin kuulla, miten kirja oli syntynyt, millainen oli sen maailma.

Sillä Varistyttö on huikea kirja: hieno ja kamala samaan aikaan. Se tulee liki, saa lukijan tuntemaan. Kauhua, inhoa, empatiaa. Hyvyyden, pahuuden, viattomuuden.

Varistyttö rakentuu ovelasti. Kuljetaan erilaisissa tiloissa, mielen ja maaailman. Eriksson ja Sundqvist yhdistävät julmuutta ja empatiaa. Paha saa kasvot. Näkee toisen puolen. Tulee painostava olo. Maailma on julma, joskus. Taitavaa.

Puhuimme pitkään. Alkoi tulla kuuma. Puhuimme kulisseista ja näkökulmista, Vonnegutista ja kirjoittamisesta. Siitä, miten tarpeellista on joskus sulkeutua jonnekin kauas, ihmisten ja hulinan ulkopuolelle. Puhuimme myös bändeistä, siitä mitä piirrettyjä lapset katsovat, kasvissyönnistä.

Aika loppui, käteltiin. Olin vaikuttunut. Hienot miehet, hieno kirja. Sellaisia ei ole koskaan liikaa.