Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kuva: Schildts & Söderströms

Kate Atkinsonista on tullut viime kirjojen myötä yksi hienoimmista nykykirjailijoista.
Tai ainakin kirjoittajaminäni rakastaa hänen tapaansa kertoa tarinaa, tarinoita, ja pelata tarinankerronnan konventioilla.

Atkinson on lähtenyt rohkeasti kokeilemaan eri tyylejä aina Jackson Brodie -dekkareista viimeisiin upeisiin romaanikokonaisuuksiin.

Jossain mielessä Atkinsonin viimeisimmät romaanit ovat paluuta juurille. Ajallisia siirtymiä ja fragmentaarista tarinankerrontaa Atkinson on harrastanut jo varhaisissa romaaneissaan, kuten 1997 ilmestyneessä Museon kulisseissa (Wsoy, 1997).

Vuoden alussa ilmestynyt Hävityksen jumala (Schildts & Söderströms, 2016) ei ole poikkeus.
Se on tarina, tarinoita, metatarina.

Hävityksen jumala on itsenäinen jatko-osa ihan mielettömän upealle Elämä elämältä -romaanille. Siinä Atkinson pelasi tarinankerronnan konventioilla luoden useita mahdollisia skenarioita siitä, mitä tapahtui. Tai mitä olisi voinut tapahtua.
Hävityksen jumala on muodoltaan perinteisempi, tai ainakin lukija ensin luulee niin.
Mutta kun kääntää kirjasta viimeisen sivun, tajuaa, että tämä kirja onkin kokeellisista suurin.
Lukekaa, niin näette!

Elämä elämältä kertoi Ursula Toddin tarinan, tai useita eri mahdollisuuksia hänen tarinastaan.
Tämä tapa kertoa on kiehtova. Mehän emme voi tietää. Elämä on pieniä valintoja, pieniä sattumia. Kompastummeko rappusissa ja loukkaannumme loppuiäksi, vai jäämmekö katsomaan lintua puussa emmekä mene koko rappusiin. Jäämmekö sota-ajan Berliiniin pienen lapsen kanssa vai pääsemmekö onnellisesti kotiin. Astummeko junaan, joka suistuu raiteilta vai myöhästymmekö ja jäämme asemakahvilaan haaleaa kahvia litkimään.

Se tuo näkyväksi myös luovan kirjoittamisen prosessin. Kirjoittaminen on täynnä valintoja. Kirjailija valitsee lukuisista eri vaihtoehdoista, päättää sankariensa kohtalon. Tässä se vain näkyy.

Hävityksen jumala on kaikkea tätä, mutta perinteisemmässä muodossa. Se seuraa Ursulan pikkuveljen Teddyn elämää pienestä pojasta loppuun asti.

Kirja alkaa Teddyn lapsuudesta.
Hän on se runollinen, joka ystävystyy naapurintyttöön ja rakastaa boheemia Izzie-tätiään.

He olivat kaikki onnellisia, siitä Teddy ainakin oli varma. Myöhemmin hän ymmärsi, ettei asia ollut koskaan niin yksinkertainen. Onnellisuus niin kuin elämäkin on hauras kuin linnun sydämen sykäys, ohimenevä kuin sinililjat metsikössä, mutta niin kauan kuin sitä kesti. Fox Corner oli unelma Arkadiasta.

Tulee sota. Teddy listautuu ilmavoimiin, pommittaa Saksan kaupunkeja, kuin sumussa, yhä uudestaan ja uudestaan.
Menee naimisiin, saa Viola-tyttären, vanhenee.
Tai sitten ei.

Atkinsonin kerronta on nerokasta.
Romaanin syntyy alussa Teddyn epäuskosta siihen, että hän elää. Ja elämä on kuin unta. Sarja tapahtumia, ihmisiä, paikkoja. Aika kuluu, ihmiset kasvavat, lapsi saa lapsia, hän vanhenee, runous menee, lehdet muuttuvat. Vain luonto on ja pysyy.
Kirjan lopussa kaikki tämä kääntyy päälaelleen, mutta - lukekaa itse :-)

Atkinson siirtyy onnistuneesti aikatasoilta toiselle.
Teddyn lapsuudenmuistot legendaarisesta Fox Cornerin herättävät henkiin sotaa edeltäneen ajan Englannin tapoineen ja taloineen.
Teddyn tyttären Violan elämä vie lukijan grunge-boheemin nuoren naisen elämään kommuuneineen ja oman itsen etsimisineen.
Sotakuvaukset ovat piinallisen tarkkoja. Kun F-Foxin hävittäjälentäjänä toimii runosieluinen Teddy, tulee hävityksestä myös verbaalista. Pikkutarkka kuvaus vieraannuttaa sotanäyttämön arjesta. Ollaan taas toisessa todellisuudessa.

Elämä onkin sarja tuokiokuvia, näyttämöitä, läsnäoloa ja poissaoloa.
Kaikkiaan Atkinson luo upean brittiläisen mielenmaiseman: kriittisen, pohtivan, vähän mennyttä nostalgisoivankin.

Ja kun kirja loppuu ja kaiken nerokkuus paljastuu, tulee tunne, että täytyy lukea ja ajatella tätä kaikkea vielä monta kertaa uudestaan.
Sitä, miten ohikiitävä on hetki.
Sitä, miten vahva on mielikuvitus, miten haurasta kaikki.
Sitä, miten hävittäjä-Teddy tuhoaakaan lopulta aivan kaiken.

Hieno kirja.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins,2015)
Suomentaja Kaisa Kattelus
S&S 2016.

Upea, upea kirja - Kate Atkinson Elämä elämältä

Joskus lukee sellaisen kirjan. Että kun on lukenut, maailma näyttäytyy toisin. Tuulessa ajelehtiva vaahteranlehti on äkkiä riipaisevan yksinäinen. Lapsen optimismi sydäntäsärkevää. Yksittäinen lause saa melkein itkemään.

Kate Atkinsonin uusin, Elämä elämältä, on sellainen kirja.
Sen luettuaan hetki on toinen.

Kirja on brittiläisen nykykirjallisuuden kärkikaartiin kuuluvalle Atkinsonille sekä askel kohti omia kirjallisia juuriaan että harppaus eteenpäin. Atkinsonhan aloitti uransa teoksilla, joissa kulki rinnakkaisia tarinoita ja eri näkökulmia useissa aikatasoissa. Suomessa Atkinson tunnettaneen parhaiten viime vuosien Jackson Brodie -dekkareista.

Elämä elämältä on jälleen rinnakkaisten tarinoiden ja kerronnan juhlaa. Tällä kertaa Atkinson luo kuitenkin jotain aivan uutta, ja todella upeasti.

Elämä elämältä on tarina Ursula Toddista. Se on myös tarina Toddin perheestä, 1900-luvun Britanniasta, Euroopasta, sodasta, mahdollisuuksista. Sen teemat ovatkin yhtäkkiä viiltävän ajankohtaisia.

Elämä elämältä on tarina, joka rakentuu uudelleen ja uudelleen. Atkinson rakentaa kokonaisuuden taiturimaisesti erilaisista vaihtoehtoisista skenarioista. Kaikki palaa kysymykseen "mitä, jos".

Mitä, jos Ursula Todd kuoleekin synnytyksessä. Mitä, jos hän hukkuukin lapsena rantaleikeissään. Jos hän jääkin nuoruudenreissuillaan maahan, josta tulee hänen kotimaansa vihollinen. Mitä, jos hän kuolee piiritetyssä Berliinissä kuolemansairas lapsi käsivarsillaan kykenemättä palaamaan kotiin. Mitä, jos hän palaakin nuoruudenreissuiltaan kotiin, on kotimaassaan perheensä ja rakkaittensa kanssa ja liittyy sodassa auttaviin vapaaehtoisiin. Ja niin edelleen.

"Noustuaan murskan peittämiä portaita hän oli lopern uupunut. Frieda makasi hourailemassa, ja Ursula asettui tyttärensä viereen patjalle.Hän silitti Friedan kosteita hiuksia ja kertoi toisesta maailmasta. Hän kertoi keväisistä sinikelloista metsikössä Fox Cornerin lähellä, kukista joita kasvoi niityllä lehdon takana- pellavasta ja kukonkannuksesta, leinikeistä, silkkiunikoista, puna-ailakista, päivänkakkarasta. Hän kertoi vastaleikatun ruohon lemusta, joka unohosi englantilaisilta nurmikentiltä. (...) Auringosta, joka levitti ystävällisiä säteitään pelloille ja niityille. Mustarastaan heleästä laulusta, pöllön huhuilusta pimeässä. "Ota tämä", hän sanoi ja työnsi pillerin Friedan suuhun. "Sain sen apteekista, se auttaa sinua nukkumaan.""

Atkinson nivoo yhteen taiturimaisen mahdollisien elämien kudelman. Ursula saa yhä uuden ja uuden mahdollisuuden, "Life after life". Ja lukija eläytyy, jokaiseen.

Ursula on vanha sielu, joka aavistaa vaaran, tulevan. Tärkeäksi nousee taas se kysymys. Mitä, jos. Mitä, jos. Saa elää elämänsä uudestaan. Leimautuuko hulluksi vai onko viisaampi. Tietääkö kaiken, elääkö paremmin, huomaako uusia vaaroja. Pelastaako maailman.

Atkinsonin kokonaisuus pysyy hienosti kasassa. Romaani elää yksityiskohdissa, aina brittiläisestä maalaiskartanosta maantasalle pommitettuun Lontooseen tai piiritettyyn Berliiniin. Tietyt kuvat ja yksityiskohdat toistuvat hypnoottisesti eri skenarioissa. Sitä tunnistaa: tässä oli se pommiin kaatuva seinä, niityn puna-apila, taulukiskoon kuollut yläkerran neiti, kotiinpalaava kettu.

Elämä elämältä palkittiin 2014 Costa-palkinnolla. Brittilehti The Guardianin haastattelussa Atkinson kertoo kirjoittavansa kirjalle ensi vuonna ilmestyvää jatko-osaa, A God in Ruins. Se kertoo Teddystä, Ursula Toddin pikkuveljestä, joka putosi toisen maailmansodan taisteluissa pommikonesoihtuna palaen maahan. Tai ei, joka hyppäsikin laskuvarjolla, joutui sotavankeuteen ja palasi kotiin. Joka köllötteli hiekkarannan viltillä äitinsä kainalossa, kun Ursula kahlasi vaahtopäiseen veteen.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (2014, Schildts & Söderströms).