Kaikista pienimpien päivä!

Tänään on maailmanlaajuinen keskoslasten päivä.
Olen pikkukeskosen äiti itsekin. Pikkukeskosella tarkoitetaan alle 1500 grammaa painavana syntynyttä vauvaa.
Tässä lyhyesti poikari tarina.

**



On ilta, en muista viikonpäivää.
Raskaus on edennyt viikolle 28 ja kaikki on kerrankin mennyt hyvin. Aiemmilla kerroilla olen kärsinyt raskausmyrkytyksestä ja kohonneista maksa- ja sappiarvoista.
Olen käynyt lääkärissä aamulla.
- Hassua, että lapsi tekee hengitysliikkeitä, hän sanoo.
Kaikki on kuitenkin hyvin.

Illalla se alkaa.
Pieniä tippoja verta. Ei hälyyttävää, mutta kuitenkin. Jatkuu.
On kesä. Naapurit grillaavat ja Vantaan yö on kuulas.

Alkaa pelottaa.
Kun kello on kymmenen, päätän mennä Naistenklinikan äitiyspolille.
En soita, sillä tiedän että ne käskevät katsella.
Tiedän, että näillä viikoilla ei suoraan mennyttä käännytetä pois.
Äkkiä tuntuu, että on kiire.

**

Naistenklinikalla havaitaan, että verenpaine on alkanut nousta ja vauvan sydänäänissä on jotain vikaa.

Sydänäänet kytketään jatkuvaan seurantaan. Sitä kestää useampi tunti.
Jokainen tunti lisää on arvokas.

Minut siirretään rakennuksen alakerroksiin.
Avoimesta ikkunasta kuuluu lokkien kirkunaa ja satunnaisia ihmisten ääniä.
Epätodellinen heinäkuu.

Hoitaja kytkee kaiuttimen äänen pois. Me molemmat kuulemme, että sydänäänet katoavat välillä.

Sitten tulee Lastenklinikan lääkäri, lääkärit puhuvat.
Äkkiä on kiire.
Kun korvikset käsketään ottamaan pois, tiedän mitä seuraa.

**

Pieni poikani syntyy, kiireellisellä sektiolla.
Kuulen äänen, pienen kimakan kiljaisun. Sitten tulee hiljaista.
Hänelle laitetaan hengitysputki
Saan hipaista poskea sormella, ihosta kuultaa läpi.

Sitten hänet kääritään folioon ja kiidätetään eteenpäin.
Lasten teholle.

Kun kysyn, miten hänen käy, kukaan ei tiedä.
Ennustetta ei haluta antaa ensi päivinä, on liian monta tekijää.
Painoa on kilo ja pituutta 36 senttiä.

Hetken kuluttua leikkaussalin koneelle tulee kuva, ja hoitaja näyttää sen minulle.
Ainakin siirto on sujunut hyvin.

**

Lähden synnyttäneiden osastolle, onneksi eri huoneeseen.
Muut kärräävät vauvoja ja tuskailevat imetyksen kanssa.

Kun aamulla päästään teholle käymään, on poikani ruoka-annos yksi milli.
Hän saa ylipainehappea ja kanyyleista hivenaineita.
Aivot, sisäelimet, sydän ja keuhkot kuvataan. On riski, että jotain on vialla.

**

Kun vauva on päivän tai kaksi, saan hänet kenguruhoitoon, vasten omaa ihoa paidan alle, kaikkine letkuineen.
En uskalla itse nostaa häntä, hoitaja auttaa.
Vauvan jalka on pikkusormeni paksuinen.

**

Tämä tarina loppui hyvin. Vauva pääsi jo viiden päivän päästä jatkohoitoon Jorviin, osastolle L2.
Siellä on hän oli pitkään osaston pienin.

Kotiin hän pääsi parin kuukauden päästä.
Kontrollikäynnit Lastenklinikalla jatkuivat lähes kahden vuoden ikään.
Mitään pysyvää haittaa keskosuudesta ei jäänyt.

Keskosaiheet revisited -- kotiin!

Blogi on ollut hiljaa. On kovat ajat. Satunnaistyöt ja lastenhoito. Nukkuu. Kirjoittaminen tuntuu turhalta. Kunnes muistaa. Että ehkä joku jossain. Lukee.

Nyt väliin taas keskosaiheesta.
Siitä, kun vauva pääsee kotiin. Sitten vihdoin.



Keskosvauvan huone tai nurkkaus on se vähän erilainen.
Tyhjä. Vauvaa ei ole.
Mobiili on jäänyt ripustamatta, äitiyspakkauslaatikko petaamatta. Sukulaiset ja kaverit eivät tulekaan kumartumaan pienen pedin ylle. Katsomaan, ketä se muistuttaa. Siellä ei nuku kukaan.

Lakanoitakaan ei oikeastaan ole. Laatikon päälle on kertynyt muuta sälää. Nurkassa on keskosenäidin-paras-ystävä rintapumppu: iso vihreä Rehamedista vuokrattu sähköhökkyrä, joka surisee rauhoittavasti. Kuin kehräisi, niitä kultaisia tippoja, millejä, senttejä, desejä. Elämänlankaa.

Mutta keskosvauvan nurkkauksessa asuu, lohikäärmeen tavoin piilossa, toivo ja pelko.
Että jos se nurkka jääkin tyhjäksi. Jos ei tulekaan kotiin, koskaan.
Tai toisaalta: jos se sitten yhtäkkiä tuleekin.

**

Kun vauva on ollut pari-kolme kuukautta kasvamassa, lääkäri sanoo, että kohta olisi aika. Päästä kotiin.
Kauhistun.
On mahdotonta pärjätä ilman omahoitajaa huutoetäisyydellä.
Mitä jos vauva unohtaa hengittää? Hukkuu peiton alle? Repii nenäletkut? Jos tulee äkillinen paniikkitilanne?
Mies on päivät töissä. Kotona minä, 1-vuotias, 4-vuotias, vauva. On syksy, on sikainfluenssaa. Media uhkailee tehohoitopaikkojen loppumisella.

Olemme juuri muuttaneet. Tavaroita on roudattu öisin, töiden, lastenhoidon, kenguruhoidon ja muun ihmettelyn välissä. En muista siitä juuri mitään.

Lääkäri kertoo ajatelleensa leipovansa Pirkka-lehden reseptillä talkoojengille omenapiirakkaa, jos se auttaa meitä. Lääkäri on ihana. Nuori ja luotettava, ja välillä helähtää jo nauru. Nyt muutto on jo hyvässä vaiheessa. Vauva on hyvässä vaiheessa.


**

Pian roudataan turvakaukaloa sairaalaan. On aika.
Olo on epätodellinen.

Katson asiaa mustavalkoisesti.
Kun tavallinen vauva kotiutuu, se on parin päivän vanha, äidin kainalossa. On maidontuoksua, söpöjä vaatteita, unenomaisuutta, tavallista stressiä. Joku tuo kukkia, aika menettää merkityksensä. Vauva saa syödä omaan tahtiin, nukahtaa vaikka äidin kainaloon. Sitä ihmettelee, miten vauvan saa vaunuihin ja vaunut ulos ja mitä sitten.

Kun keskosvauva kotiutuu, puhutaan lääketieteellisin termein. Vauvalla on nenäletku. Maito mitataan ruiskuun, joka kiinnitetään letkuun. Kun vauva jaksaa kokeilla pulloa, voi osan laittaa pulloon. Pullosta juotu osa pitää muistaa vähentää ruiskuun menevästä osasta.
Maitoa annetaan kolmen tunnin välein, läpi vuorokauden, ja väleissä sitä on pumpattava, läpi vuorokauden. Ei voi jäädä sängyn päälle köllöttelemään vauvan syöttämisen jälkeen. Ehei. Pitää olla tarkkana, että vauva saa oikean määrän maitoa. Muuten se ei kasva. Tulee ongelmia. Kasvaminen on tärkeää. Sitä mitataan, kerran viikossa. Pitää antaa lääkkeet. Pitää saada vauva nukkumaan. Pitää pumpata maitoa.
Kaksi kertaa päivässä annetaan hengityksenmuistutuslääke. Parin syötön yhteydessä äidinmaidonvahviste. Rautaa.

Joitain asioita ei halua ajatella. Mitä jos se puklaa juuri sen satsin, jossa on hengityslääke. Mitä jos.

**

Koti.
Vauvaa on hakemassa koko perhe. Se on pienenpienenä turvakaukalon uumenissa. Koko käärö mahtuu kaukalon olkahihnan alle. Se on paljon pienempi kuin nukke. Kädet ja jalat laihat.
Matka kotiin kestää vain puolisen tuntia. Siinä ajassa vaihtuvat maailmat.
Sairaala, kliininen, turvallinen. Omahoitaja, mittarit, monitorit.
Koti, kaoottinen, sotkuinen, meluisa. Itsestä riippuvainen, näppituntumalla pelaava.

Pidän sormea vauvan nenän alla koko matkan ajan. Hengitys, se pitää tietää.

**

Vauva nukkuu yläkerrassa.
Steppailemme ylivireinä ja hilpeinä ja vahdimme sen unta ja vahdimme sen valvomista. Aluksi ei osaa tehdä mitään.

Tärkein on kuitenkin mukana, muutaman päivän. MONITORI.
Olen kinunnut sairaalasta mukaan monitorin. Ei ihan saman kuin osastolla, mutta jonkinlaisen. Voin hengähtää hetken, kun hapetusarvojen ja sydämensykkeen käyrä hohtaa rauhoittavana sinenä vauvan nurkkauksessa.
Vanhin lapsi käy välillä vahtimassa monitoria. Monitoriin tuntuu kilpistyvän koko keskosen kotiintulo.

Olemme saaneet mukaan myös monimutkaisen häkkyrän, jolla voi imeä limaa vauvan nenäkurkkurööristä.
Se kiinnitetään vesihanaan ja toimii veden paineella. Toivon, ettei sitä tarvitse koskaan käyttää.
Sillä käyttö edellyttää imentäletkun pujottamista nenän kautta kurkkuun. Tein sen kerran sairaalassa. Meni hyvin, mutta se on asioita, joita en halua tehdä yksin, paniikissa.
Mutta, hoitaja sanoo, jos vauva saa kovan flunssan, voi tulla sellainen hetki. Että ei ehdi mihinkään lääkäriin.

**

Arki.
Se tulee kuitenkin. Kaikesta huolimatta.
Sillä on jonkinlainen rytmi.
Olen vähän kuin unessa.
Vauvalla on ihanat lakanat äitiyspakkauslaatikossa, ja oma pieni peitto. Ostoskeskuksiin ei saa mennä.

Välillä yritän skarpata ja luoda itselleni kaikentietävän olon.
Kuvittelen järkisyitä. En ole kauhean nuori, lapsi ei ole ensimmäinen. Olen kokenut sen, kun imettäminen ei lähdekään käyntiin, kun maitoa ei tulekaan kuukauteen vaikka mitä tekisi. Kun itselle nousee korkea kuume ja joutuu takaisin sairaalaan. Olen ollut itsenäinen, pärjännyt. Nyt on kuitenkin välillä avuton olo.
Se on niin pieni, rääpäle, riippuvainen.
Kun se nukkuu, hipsin huoneeseen ja vahdin unta.
Välillä nipistän itseäni.
Sillä tämä on se pieni poika, josta teho-osaston lääkäri sanoi tokana päivänä: "mitään ei voi vielä sanoa, mutta tällä on kyllä taistelijaluonne."

Väliin arki on absurdia.
Kun monitorin anturi, joka on tarkoitettu aikuisen pikkurilliin, irtoilee ja monitori hälyttää. Ti-ti-ti-tii-tii-ti-ti-ti-tii. Juoksen paikalle, vauva on paikallaan. En näe, hengittääkö se. Nukkumishengitys ei juuri näy liikkeenä.
Kun menen vihdoin joskus kahvilaan vauvan kanssa ja joku täti ihhmettelee, että ai niin monta kuukautta, kyllä meidän matti oli sen ikäisenä jo seitsemän kiloa. En jaksa selittää.
Kun KappAhlista ostetut minivaatteet ovat vihdoin sille sopivia.
Kun se äkkiä innostuu hiukan imemään maitoa, tasapainoilu pullon, letkun ja imetyksen kombinaatiossa, kunnes letkut saakin jättää pois.

**

Silloin en osannut kirjoittaa, heti. En jaksanut edes puhua.
Kaikki oli liian lähellä, kesken.
Nyt olen aloittanut.

Se ei tullutkaan kotiin, vielä // The baby that didn't come home, yet

Aiempi keskoslapsen äitinä oloa käsittelevä postaukseni tavoitti kivasti lukijoita ja toi yhteydenottoja ihmisiltä, joita aihe kosketti. Ajattelin kirjoittaa nyt vielä muutaman jutun lisää samasta aiheesta. Sellaisia pieniä, konkreettisia välähdyksiä siihen vauva-arkeen, joka menikin vähän toisin.

ETTÄ KUN SE ÄITI PALAAKIN YKSIN SAIRAALASTA KOTIIN

* * *

En ole koskaan ollut kova etukäteen valmistelija. Siis niitä, jotka petaavat pinnasängyt valmiiksi puolta vuotta ennen vauvan syntymää, silittävät vaatteet ja pakkaavat sairaalakassit.
Olen aina ajatellut, että sellainen tuo huonoa onnea.

Pienelle pojalle, jonka pitäisi syntyä vasta kuukausien päästä, hankin kuitenkin yhden jutun. Ruskean kimperi-trikoopipon, huutonetistä. Se on minusta ihana.

Kun pieni poika syntyy, 12 viikkoa liian aikaisin, hän mahtuisi varmaan kokonaan pipon sisään.

* * *

Keskoslapsen kanssa vauva-arki on toisenlaista. Ei olla vierihoidossa ja lasketa, paljonko maitoa on mennyt. Ei ajella kolmen päivän päästä kotiin kantokopan kanssa. Ei laiteta vauvaa pahvilaatikkoon nukkumaan ja toivota pitkiä yöunia.
Ehei.
Kaikki menee aivan toisin.

Äitiyspakkauslaatikko odottaa tyhjänä kuukausia.

* * *

Pieni poikani syntyy yliopistosairaalassa, siinä maailman parhaassa. Jään itse viereiseen taloon. Tulee jälkikäteinen raskausmyrkytys ja verenpaine hipoo taivaita. Ei saa kävellä, ei saa hermostua. Lääkkeet eivät meinaa auttaa. En jaksa seistä.

Pienen pojan elämän toisena päivänä, teholla käydessä, saan hänet tunniksi kenguruhoitoon. En uskalla nostaa häntä. On piuhoja ja kanyyleita ja iho on läpikuultava. Pelkään, että kanyylit liikkuvat ja iho repeää. Mutta paidan alla pienenpienet kädet levittyvät ihoani vasten ja tunnen, miten sydän sykkii. Teho-osaston ikkuna on auki.

Sitten alkaa se arki.

* * *

Lapsi jää sairaalaan, itse menee kotiin.
On äitiysloma. On muita lapsia. Vain vauva puuttuu.

En muista jälkikäteen tuosta ajasta paljoakaan. Olemme juuri muuttamassa. Lapset kiipeilevät pahvilaatikkojen päällä. Mitään ei uskalla laittaa uutta vauvaa varten, sillä aina on se JOS.

Maitoa alkaa nousta. Vuokraan rintapumpun, Rehamed-nimisestä paikasta Vihdintien varrella. Kun kuittaan rintapumppua ja sanon Rehamedin naiselle vauvasta, rupean itkemään. Maito pistetään kotona jääkaappiin ja kuskataan kerran päivässä sairaalaan.

Keskosvauva ei nukahtele rinnalle tai hengaile kaupungin vauvakahviloissa. Keskosvauva nukkuu omassa kaapissaan ja saa maidon nenämahaletkun kautta. Se ei jaksa imeä. Sitä ei saa väsyttää. Ensimmäisenä päivänä maitoa menee milli. Lääkäri sanoo, että se on hyvin.

* * *

Vauva siirtyy jatkohoitopaikkaan, yllättävän nopeasti.
Olen kauhistunut. Vauvalla on oma huone, jonka se jakaa toisen keskosen kanssa. Hoitaja ei ole koko ajan vieressä. Mitä jos käykin jotain, äkillistä. Jos ne eivät huomaa heti.
Samassa sairaalassa ei ole vastasyntyneiden tehoa.

Vauva siirretään ambulanssilla. Itse mennään perässä autolla.
Uusi huone on valtava tehon ahtaisiin tiloihin verrattuna. Siinä on ovi. Pelottavaa. Ne eivät näe. Mutta valkotaululla lukee lapsen nimi ja "Olen vielä pieni ja tarvitsen paljon lepoa." ja "Äiti tulee huomenna iltapäivällä". Tuloajan voi aina itse täyttää.

Virikkeiden ja musiikkien soittamisien sijaan vauva tarvitsee kenguruhoitoa, unta, lepoa, rauhassa oloa.

* * *

Päivien rytmi. Muut lapset, maidonpumppaus, sairaalaan kenguruhoitoon. Autolla ajoa, hirvivaara, parkkimaksut.

On huono omatunto, ettei ole sairaalassa koko ajan. Sitä ei odotetakaan, mutta silti. Arki vaatii järjestelyjä. Jonkun pitää olla muiden lasten kanssa sillä aikaa, kun toinen vanhempi on kenguruhoidossa. Ulkomaailmaan ei jaksa mennä ollenkaan.

Nyt ei olla enää teholla. Saa hoitaa vauvaa, pestä, vaihtaa vaatteita ja syöttää. Se jännittää aluksi, vaikka kyseessä on kolmas lapsi. Tämä on niin pieni, heiveröinen. Mahtuu kädelle.
Kotona odottava yksivuotias tuntuu jättimäiseltä. Hänenkin vauva-aikansa on äkkiä katkennut. Hän kulkee sairaaloissa tottuneesti, vellipullo isän läppärirepussa. Äiti on usein poissa, ja katse poissaoleva.

Vauva syötetään nenämahaletkulla. Maitoa mitataan tarvittava määrä ruiskuun, ruisku laitetaan koneeseen, joka annostelee maidon. Maitoon sekoitetaan lisäksi pari kertaa päivässä äidinmaidonvahvenne BMF:ää sekä Teofylliniä, keskosille tyypillisiä hengityskatkoksia estävää lääkettä. Välillä kokeillaan tuttipulloa, mutta se ei aluksi onnistu. Vauva ei jaksa imeä tai ei muista niellä, kakoo, monitori hälyttää, hoitaja juoksee huoneeseen.

Kengurussakin vauva on kytkettynä hapetusarvoja ja sydämensykettä mittaavaan monitoriin. Oma tunne on ristiriitainen. Vauvan tuoksu, läheisyys, iho. Ja samaan aikaan oma herkeämätön monitorin vahtaaminen. Että muistaako se hengittää, eihän se syke laske.

***

Pääsemme helpolla. Välillä tulee kuitenkin niitä. Paniikin hetkiä.
Mystinen pöpö, antibiootit. Hapetusarvot putoilevat. Tietää, että teho-osasto on lähellä, puolen tunnin päässä. Silti.
Aivoröntgenissä näkyvä harmaa alue, joka saattaa olla aivoverenvuoto. Myöhemmin käy ilmi, ettei se ole. Silti.
Yritys vähentää Teofylliniä, "hengityksenmuistutuslääkettä". Vauva ei muista hengittää, hapetusarvot laskevat. Lääkeannos nostetaan takaisin. Muistaako se koskaan. Silti.
Ja monia muita.

Illalla kotona katsoo sitä huoneennurkkaa, jossa voisi olla pinnasänky. Vieläkään ei uskalleta laittaa.

***

The English version comes tomorrow!!

Kirjoista, keskosista, elämästä

On melkein yö, luen kirjaa. Se on hieno, vahva, kaunis. Täynnä tunnetta. Kyynelehdin. On myöhä, ehkä tämä on väsymystä. Ehkä ei. Kirja on Essi Kummun Lasteni tarina.

Kummu kirjoittaa pikkukeskosina syntyineistä kaksosistaan, Ainosta ja Kallesta.
Tarina lähtee nykyhetkestä. Hyvä. Siinä ne ovat jo 11-vuotiaita. Uskaltaa hengähtää.

Kummu kirjoittaa kaikesta siitä. Menettämisen pelosta, syyllisyyden tunteesta, jatkuvasta valppaudesta. Teho-osaston monitoreista, kauhusta.

Kulttuurista, perheestä, vaikenemisen kulttuurista. Että ollaan vahvoja, kannetaan ristit, valittamatta. Keitetään kahvit, syödään pullat. Ollaan hiljaa.

Äitiydestä. Sellaisesta, jota ei tullutkaan. Ei tullut pulleita pehmeitä kotiinvietäviä kääröjä. Onnea. Suloisuutta. Imetystä. Vierailuja. Ihania perhekuvia. Tuli traumanjälkeinen stressireaktio, alituinen pelko ja valppaus, väsymys ja kykenemättömyys iloon, avioero.

Lasteni tarina löytää tien ulos. Vaikenemisen kehä rikkoutuu.

Olen mykistynyt. Kummulla on sana hallussaan. Miten se osaa niin. On läsnä, auki, tunteet siinä, sivuilla.

Lasteni tarinassa elämän alku ja loppu rinnastuvat. Kertoja puhuu niin pienelle, lääkkeiden turruttamalle ja kanyylien lävistämälle keskoskaapissa makaavalle pojalleen kuin sairaalaan viimeistä kertaa jäävälle papalleen, joka olikin läheisempi kuin kukaan.
Luen Kummun papan viimeiset sanat sairaalahuoneen oven sulkeutuessa: "Olisi hienoa nähdä vielä joskus", enkä kestä enää.

* * * *

Sillä olen ollut siellä.
Keskoskaappien maailmassa. Olen poistanut korut ja desinfioinut kädet. Katsonut ikkunasta ihmetellen tavallista maailmaa, tuonut yhden millin äidinmaitoa ja nähnyt, miten se on viety nimettynä jääkaappiin.

Mutta ensin on heinäkuu. Laskettu aika on lokakuussa. Ollaan huolettomia, kesän valoisat yöt.



Pieni poikani syntyy, täysin yllättäen, lähes kolme kuukautta etuajassa, kilon painoisena, pikasektiolla.

Kun hän on kuusi sekuntia vanha, laitetaan hengitysputki. Avoimesta ikkunasta kuuluu lokkien äänet. Meri on lähellä.

Lastenklinikan ylilääkäri on käynyt paikalla jo aiemmin. Kaikki on valmista. Pikkukeskosia, eli alle 1500 grammaa painavia, syntyy Suomessa noin 600 vuodessa, vähemmän kuin kaksi päivässä. Poikani on tämänpäiväisistä toinen. Kaula on ohuempi kuin sormi.

Hänet kääritään foliohuopaan. Saan koskettaa sormella poskea. Sitten he menevät, lääkärit ja hoitajat ja lapsi, maanalaisia käytäviä pitkin. Joku sanoo, että kaikki on olosuhteisiin nähden hyvin.

Alkaa sumun aika.
Lamaantuneisuus, jota Kummu niin hienosti kuvaa. Kyvyttömyys iloita, rakastaa tai edes pelätä. Seuraavaa päivää ei uskalla ajatella.

On vain absurdi todellisuus. Siihen kuuluu lääkäri, hoitajat, listoja ja raportteja, testejä.
Imettäjien ruokaetu. Parkkipaikkaongelmat.
Sairaalan maanalaiset käytävät, kuin alitajunta. Niissä pelko voi itää.

Tiedän, että lastani hoidetaan sadoillatuhansilla euroilla. Teholla pikkukeskosella on kaksi hoitajaa, joista toinen on lapseen koko ajan katsekontaktissa. Bisnesmaailmassa puhuttaisiin maailmanluokan tuotteesta. En osaa käyttää mitään sanaa. Lapsella on iho, josta näkyy läpi. Kanyyleitä, tippaletkuja. Ne tukkeentuvat. Hän saa ravintoa, hivenaineita. Kun testit näyttävät aavistuksen kohonneita tulehdusarvoja, aloitetaan antibiootit.


* * *

Kolme ensimmäistä päivää. Ratkaisevia.
Niinä ei uskalla ajatella mitään. Kamalinta on soittaa omalta osastolta ja kysyä lapsen vointia. Jos jotain on käynyt.

Pikkukeskosille ei anneta alkupäivinä minkäänlaista selviämisennustetta. Niin moni asia voi vaikuttaa. Pienikin pöpö voi olla kohtalokas. Koskaan ei tiedä.

Koskaan en itke. Ei itketä.
Hapetusarvoa ja sydämen rytmiä takovan monitorin ääni pinttyy muistiin.

Mutta kun lääkäri kolmantena päivänä sanoo, että pojalla on taistelijaluonne, jotain viriää.
Ihan pikkuisen vain.

**

Myöhemmin, tarkastuskäynnillä, rahtaan tonnin painoista turvakaukaloa Lastenklinikan rappukäytävässä. Lapsi itkee, on kuuma.

Äkkiä olemme siinä. Ovella. "K7 vastasyntyneiden teho-osasto". Käytävä oven takana on kapea. Seinillä on kuvia selvinneistä. Ja kuvia niistä, jotka eivät selvinneet.
Ne tulevat silloin. Suolalta maistuvat kyyneleet. Ja nyt.




Kuvan pieni poikani pääsi jo viikon sisällä teho-osastolta tavalliselle vastasyntyneiden osastolle kasvamaan. Hän oli pitkään osaston pienin. Yksi kilo ja 36 senttiä mahtuu kämmenelle.

EDIT: Ja kun ajoin tavallisen osaston kenguruhoidosta yön sydämessä kotiin, pitkää matkaa, autossa soi jostain syystä aina täysillä Lauri Tähkän Pauhaava sydän. Siitä sai voimaa. "Välistä rakkaus tahtoo elää ja kuolla, mut sun lähelläs mieli peilityyni on."