Lisää hienoja: Jayne Anne Phillips ja Michael Cunningham

Blogi on uinunut.
Elämä on heitellyt. On ollut niitä päiviä, jolloin istuu viltin alla lukemassa tai kuuntelee tuulen huminaa hormeissa.

Onneksi on kirjat!
Kirjasyksy!
Rakastan sekä Jayne Anne Phillipsin että Michael Cunninghamin hengentuotoksia. Phillipsin Koneunia, Pikakaistat tai Suojelus ja Cunninghamin Koti maailman laidalla ja Tunnit ovat olleet itselleni ihan käänteentekeviä.
Sellaisia kirjoja, jotka saavat katsomaan kirjoittamista ja tarinankerrontaa uusin silmin.

Ja nyt sitten kummaltakin on tullut uusi kirja. Jee!
Phillipsin Murhenäytelmä on upea, upea kirja. Raskas ja hieno. Phillipsin edellisestä, Kiurusta ja termiitistä, en saanut otetta. Se jäi jotenkin kirjalliseksi. Murhenäytelmä sen sijaan tuo tyyliltään mieleen Suojeluksen ja Phillipsin varhaiset tekstit.

Murhenäytelmä pohjaa tosielämän tapahtumiin. Se on tarina Asta Eicheristä ja tämän kolmesta lapsesta. Leskeksi jäänyt Eicher ryhtyy kirjesuhteeseen salaperäisen varakkaan herrasmiehen kanssa. Tämä koituu koko perheen kohtaloksi. Parin viikon kuluttua suhteen aloittamisesta niin Asta Eicher kuin hänen lapsensakin ovat kadonneet ja kuolleet. Jäljelle jää vain tragedia; tarina, jota jäljelle jääneet pyrkivät selvittämään.

Murhenäytelmä on myös tarina julkisuudesta, todellisuuden ja tarinoiden rakentumisesta. Eicherin perheen kohtaloa ryhtyy selvittämään toimittaja Emily Thornhill ja valokuvaaja Eric Lindstrom.

Murhenäytelmä menee ihon alle kuin vain Phillips hienoimmillaan voi. On useita ääniä. On Eicherin perheen nuorin, näytelmiä kirjoittava taiteellinen Annabel, joka piirtää keijuja ja aavistaa tulevan. Annabel näkee menneet ja tulleet, on läsnä vielä kuoltuaankin, suojelusenkelinä, tuulenlehtenä, valkeana liinana.

On toimittaja-Emily, joka pyrkii totuuteen ja eläytyy, rakastuu, ei tiedä, mitä ajatella. Hän adoptoi kuolleen perheen koiran, Dutyn, joka jää odottamaan edesmenneitä takaisin. Hän aavistaa pienen Annabelin läsnäolon, hengen, hyvyyden ja pahuuden.

Phillips kuljettaa tarinaa aivan upeasti useilla tasoilla. On perheen tarina, maaginen taso, median maailma. Kuolleen pikkutytön tajunnanvirtaan yhdistyvät autenttiset vanhat valokuvat.

Lukija tietää lopun jo kirjan alussa. Tämä tekee kaikesta traagista, kaunista, kohtalokasta. Pienen Annabelin kirjoittamista näytelmistä, mäenlaskusta jättimäisellä lahjaksi saadulla kelkalla, lumisateesta, yöpaidoista, viimeiselle matkalle pakatusta eväskorista, jonka surmaaja potkaiseen rotkoon.

Hieno, hieno, sydäntäsärkevä kirja!

**

Michael Cunninghamin Lumikuningatar on kirja, jota pitää lukea hitaasti. Sen teksti on tiheää, täynnä merkityksiä ja symboliikkaa. Ei ihan helposti lähestyttävä, mutta palkitseva.

Ollaan New Yorkissa. Cunningaham kuvaa, kuten aiemmissakin teoksissaan, hienosti tämän päivän amerikkalaisia, ihmissuhteita, mielenliikkeitä, pyrkimyksiä.

Tyler on lahjakas, mutta rahaton muusikko. Hänen tyttöystävänsä Beth sairastaa syöpää. Tyler haluaa luoda Bethille sen täydellisimmän biisin. Beth sairastaa, pukeutuu valkoisiin, valmistautuu pahimpaan. Tyler on ottanut veljensä Barretin luokseen asumaan. Barret on lahjakas, mutta keskittymätön. Niitä, jotka aloittavat asioita, mutta eivät kykene jatkamaan.

Eräänä iltana Barret näkee keskuspuiston taivaalla selittämättömän valoilmiön. Mistä on kyse.

Cunningham pureutuu ihmissuhteiden hienouksiin ja veljesten mielenliikkeisiin. Kiintoisa on myös kolmen henkilön triangeli, vaikkei varsinaisesta kolmiodraamasta olekaan kyse. Samantyyppinen kolmestaan asumisen kuvio, tosin ystävien välillä, on Cunninghamin aiemmassa Koti maailman laidalla -kirjassa.

Ulkoisia tapahtumia kirjassa on vähän. Ne nousevat sitäkin merkityksekkäimmiksi. Tapahtumat valuvat hienosyisinä. ON lumisade, sairaus, luottamus, ystävyys, rakkaus. On sairas Beth, jonka sairaus laantuu hetkeksi, ja on aika elää:

"On erikoista olla elossa. Olla jälleen joku joka kävelee läpi vastaan tuiskuavan lumipölyn, ohittaa viinakaupan ikkunan johon on järjestetty joukko pienten tuikkivien valojen ympäröimiä pulloja; näkee kuvajaisensa vilahtavan lasissa; kykenee jälleen nauttimaan arkisista iloista, katua vasten kopisevista saappaista ja takintaskuihin työnnetyistä käsistä; tuntee että oikeanpuoleisessa taskussa ilmeisesti on vanha Tic Tac ­pastilli, hypistelee sitä, astelee pitkin katua."

Oman viitekehyksensä luo H.C ANdersenin Lumikuningatar-satu vuodelta 1845. Siinä pienet Gerda ja Kai kuulevat legendan pahaa onnea tuovasta taikapeilistä, jonka sirpaleet vääristävät maailman ja tuovat huonoa onnea. Kai saa sirpaleita sydämeensä ja silmiinsä, ja hänestä tulee paha. Myöhemmin Lumikuningatar vie hänet. Gerda lähtee häntä pelastamaan.

Cunningahamin versiossa Barretin silmää vaivaa roska, Beth pukeutuu valkoisiin. Mietittäväksi jää, mikä on tuo roska, mikä on vääristynyttä, kuka on lumikuningatar. Taivaalla nähty valoilmiö? Huumeet? Seurapiirit? Beth? Elämä? Kuolema?

**

Michael Cunningham: Lumikuningatar. Gummerus, 2014
Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä, Tammi, 2014

Kirjoista, keskosista, elämästä

On melkein yö, luen kirjaa. Se on hieno, vahva, kaunis. Täynnä tunnetta. Kyynelehdin. On myöhä, ehkä tämä on väsymystä. Ehkä ei. Kirja on Essi Kummun Lasteni tarina.

Kummu kirjoittaa pikkukeskosina syntyineistä kaksosistaan, Ainosta ja Kallesta.
Tarina lähtee nykyhetkestä. Hyvä. Siinä ne ovat jo 11-vuotiaita. Uskaltaa hengähtää.

Kummu kirjoittaa kaikesta siitä. Menettämisen pelosta, syyllisyyden tunteesta, jatkuvasta valppaudesta. Teho-osaston monitoreista, kauhusta.

Kulttuurista, perheestä, vaikenemisen kulttuurista. Että ollaan vahvoja, kannetaan ristit, valittamatta. Keitetään kahvit, syödään pullat. Ollaan hiljaa.

Äitiydestä. Sellaisesta, jota ei tullutkaan. Ei tullut pulleita pehmeitä kotiinvietäviä kääröjä. Onnea. Suloisuutta. Imetystä. Vierailuja. Ihania perhekuvia. Tuli traumanjälkeinen stressireaktio, alituinen pelko ja valppaus, väsymys ja kykenemättömyys iloon, avioero.

Lasteni tarina löytää tien ulos. Vaikenemisen kehä rikkoutuu.

Olen mykistynyt. Kummulla on sana hallussaan. Miten se osaa niin. On läsnä, auki, tunteet siinä, sivuilla.

Lasteni tarinassa elämän alku ja loppu rinnastuvat. Kertoja puhuu niin pienelle, lääkkeiden turruttamalle ja kanyylien lävistämälle keskoskaapissa makaavalle pojalleen kuin sairaalaan viimeistä kertaa jäävälle papalleen, joka olikin läheisempi kuin kukaan.
Luen Kummun papan viimeiset sanat sairaalahuoneen oven sulkeutuessa: "Olisi hienoa nähdä vielä joskus", enkä kestä enää.

* * * *

Sillä olen ollut siellä.
Keskoskaappien maailmassa. Olen poistanut korut ja desinfioinut kädet. Katsonut ikkunasta ihmetellen tavallista maailmaa, tuonut yhden millin äidinmaitoa ja nähnyt, miten se on viety nimettynä jääkaappiin.

Mutta ensin on heinäkuu. Laskettu aika on lokakuussa. Ollaan huolettomia, kesän valoisat yöt.



Pieni poikani syntyy, täysin yllättäen, lähes kolme kuukautta etuajassa, kilon painoisena, pikasektiolla.

Kun hän on kuusi sekuntia vanha, laitetaan hengitysputki. Avoimesta ikkunasta kuuluu lokkien äänet. Meri on lähellä.

Lastenklinikan ylilääkäri on käynyt paikalla jo aiemmin. Kaikki on valmista. Pikkukeskosia, eli alle 1500 grammaa painavia, syntyy Suomessa noin 600 vuodessa, vähemmän kuin kaksi päivässä. Poikani on tämänpäiväisistä toinen. Kaula on ohuempi kuin sormi.

Hänet kääritään foliohuopaan. Saan koskettaa sormella poskea. Sitten he menevät, lääkärit ja hoitajat ja lapsi, maanalaisia käytäviä pitkin. Joku sanoo, että kaikki on olosuhteisiin nähden hyvin.

Alkaa sumun aika.
Lamaantuneisuus, jota Kummu niin hienosti kuvaa. Kyvyttömyys iloita, rakastaa tai edes pelätä. Seuraavaa päivää ei uskalla ajatella.

On vain absurdi todellisuus. Siihen kuuluu lääkäri, hoitajat, listoja ja raportteja, testejä.
Imettäjien ruokaetu. Parkkipaikkaongelmat.
Sairaalan maanalaiset käytävät, kuin alitajunta. Niissä pelko voi itää.

Tiedän, että lastani hoidetaan sadoillatuhansilla euroilla. Teholla pikkukeskosella on kaksi hoitajaa, joista toinen on lapseen koko ajan katsekontaktissa. Bisnesmaailmassa puhuttaisiin maailmanluokan tuotteesta. En osaa käyttää mitään sanaa. Lapsella on iho, josta näkyy läpi. Kanyyleitä, tippaletkuja. Ne tukkeentuvat. Hän saa ravintoa, hivenaineita. Kun testit näyttävät aavistuksen kohonneita tulehdusarvoja, aloitetaan antibiootit.


* * *

Kolme ensimmäistä päivää. Ratkaisevia.
Niinä ei uskalla ajatella mitään. Kamalinta on soittaa omalta osastolta ja kysyä lapsen vointia. Jos jotain on käynyt.

Pikkukeskosille ei anneta alkupäivinä minkäänlaista selviämisennustetta. Niin moni asia voi vaikuttaa. Pienikin pöpö voi olla kohtalokas. Koskaan ei tiedä.

Koskaan en itke. Ei itketä.
Hapetusarvoa ja sydämen rytmiä takovan monitorin ääni pinttyy muistiin.

Mutta kun lääkäri kolmantena päivänä sanoo, että pojalla on taistelijaluonne, jotain viriää.
Ihan pikkuisen vain.

**

Myöhemmin, tarkastuskäynnillä, rahtaan tonnin painoista turvakaukaloa Lastenklinikan rappukäytävässä. Lapsi itkee, on kuuma.

Äkkiä olemme siinä. Ovella. "K7 vastasyntyneiden teho-osasto". Käytävä oven takana on kapea. Seinillä on kuvia selvinneistä. Ja kuvia niistä, jotka eivät selvinneet.
Ne tulevat silloin. Suolalta maistuvat kyyneleet. Ja nyt.




Kuvan pieni poikani pääsi jo viikon sisällä teho-osastolta tavalliselle vastasyntyneiden osastolle kasvamaan. Hän oli pitkään osaston pienin. Yksi kilo ja 36 senttiä mahtuu kämmenelle.

EDIT: Ja kun ajoin tavallisen osaston kenguruhoidosta yön sydämessä kotiin, pitkää matkaa, autossa soi jostain syystä aina täysillä Lauri Tähkän Pauhaava sydän. Siitä sai voimaa. "Välistä rakkaus tahtoo elää ja kuolla, mut sun lähelläs mieli peilityyni on."