Jokinovelli, toka

On ollut raskas päivä

 

Kaikki käy niin äkkiä, ettei kukaan ehdi reagoida.

Oikeastaan Mikko haluaa vain sovitella. Henna on jatkanut mykkäkoulua jo viikon, mennyt työhuoneeseen aina kun hän tuli kotiin, lukinnut oven ja katsonut vasta aamulla ikkunasta hänen lähtiessään. Verho on heilahtanut, ja keittiön liinaan on painunut kahvimukin jälki.

Nyt hän ajatteli yllättää. Yleensä hän ei tehnyt mitään. Ei ollut energiaa. Muutto vaaleansiniseen taloon tuntemattoman hiekkatien varrelle, jatkuva remontointi ja hiljaisuus oli sittenkin ollut liikaa.

Dynamossa keikka ensi viikolla. Jos et tuu sinnekään, oot ulkona. Forever, oli Kallen tekstarissa lukenut. 

Hän ei ollut mennyt. Kun hän tajusi, että kaikki se oli ohi, koko yksi elämä, hän vei kitaran pihavajaan ja leikkasi sen kielet poikki.

Muut eivät ymmärtäneet.

- Jos lähtisitte Hennan kanssa jonnekin vähän reissuun, vaikka hei Tallinnan-risteily, oli äiti huutanut puhelimeen. Sen äänessä kuulsi rusketus ja puhelu kesti vain minuutin, sillä Espanjasta oli kalliimpi soittaa.

Ne eivät tienneet. Että hän kantoi poranteriä ja kakkosnelosia unissaankin. Painavia, teräviä.

- Tää on tätä, oli hän aina ennen sanonut.

Nyt hänestä tuntui, että hän oli jäänyt lauseen sisään.

**

Mikä häneen oli mennyt?

Rohkeus vai täysi piittaamattomuus. Joka tapauksessa pelko oli poissa.

 

Kun Henna oli lähtenyt töihin, hän oli ottanut eteisen ja kuistin matot ja kantanut ne takapaksiin. Mäntysuopaa ja harja S-marketista, uutuuttaan hohtava hintalappu.

Hän saattoi jo kuvitella Hennan ihmetyksen ja epäuskon.

- Sä, mattopyykillä. Ethän sä koskaan. Tee mitään. Muuta kuin sitä remonttia.

Siitä se alkaisi. Uusi elämä, erilainen.

Hän ei pelkäisi enää koskaan. Mitään.

**

Kaikki käy niin äkkiä, että kukaan ei ehdi reagoida. Tarpeeksi ajoissa.

Mikko kuuraa laiturilla mattoa, raidallista polkua tummanpuhuvaan veteen. Access Gateway .

Hän oli opiskellut tietojenkäsittelyä ennen kuin hänet vei ensin soittaminen, sitten muutto tänne jumalan selän taakse. Hän oli koodannut ja kryptannut, edessä suuri tulevaisuus, gateway. Sitten tulivat keikkabussit ja hämyklubit, lavat ja tyttölaumat ja sitten Henna ja talo ja loputon remontti ja pelottava joki, joka virtasi aivan liian lähellä.

Laituri on liukas. Hän tuntee heilahduksen ja tarraa matosta kiinni. Tuuli on yltynyt ja pilvet tummenneet. Sade nousee täällä etelästä, suorana ja vaativana.

Äkkiä laituri tuntuu heppoiselta. Lautojen välistä näkyy vettä, siinä on vaahtoa.

Hän muistaa, miten hänet oli lapsena nostettu viime tingassa ja miten vesi oli jatkanut kulkuaan. Sen jälkeen häntä ei saanut yhteenkään rantaan. Se elämä jäi häneltä väliin. Uimakoulut ja venereissut, vesipallo ja auringonotto. Pelastusliivit ja yhteiset kalareissut. Eikä hän koskaan kertonut, kenellekään.

Hän ajattelee remonttia, pinkopahveja ja loputonta repimistä, seinän välistä löytynyttä kananluuta, pistorasioita, jotka iskevät ukkosella tulta. Joustoluottoa, peräkärryä, pyrkimystä eteenpäin.

Jos ukkonen nousisi, hänen täytyisi lähteä, välittömästi.

 
**
 

Henna oli halunnut muuttaa tänne, isoäitinsä vanhaan taloon, joka natisi öisin ja ulvoi tauotta lisää remonttia. Tähän pikkupaikkaan, jossa vesi meni ulappana ja ihmiset pysähtyivät tuimina tuijottamaan.

**

 

Kaikki käy niin äkkiä.

Kaksi mattoa on jo kuivumassa, hän hankaa vielä viimeistä kädet verillä. Sinistä, vihreää, harmaata. Entisten ihmisten paitoja, takkeja, housunpolvia, kaikki yhteen kudottuina.

Äkkiä keinahdus kovenee, eikä kukaan voi mitään.

Ehkä syy on laitureissa, joiden uusiminen on jo kirjattu kaupungin toimenpideohjelmaan.

Ehkä syy on ohi pyöräilleissä pikkupojissa, jotka ovat nirhineet kiinnitysköyttä linkkareillaan.

Ehkä aika on hapertanut kaiken.

Myöhemmin suoraan joen päällä kelluvat laiturit tullaan kieltämään ja matot pestään telineillä hanojen alla eikä huuhteluvesiä saa laskea suoraan jokeen.

**

Kun mattolaituri irtoaa, on rannassa viisi. Kaksi onkii, yksi kiikaroi lintuja, kaksi ulkoiluttaa koiria. He näkevät, mutta näky on liian absurdi, jotta sitä voisi ymmärtää.

Pitkä, farkkushortsinen mies hankaamassa raidallista mattoa.

Virta, joka äkkiä tempaa laiturin mukaansa.

Pitkä, farkkushortsinen mies juuriharja kädessään.

- Hei, huutaa Mäkelä, hän on toinen onkijoista.

- Onko pelastusrengas?

Mutta rengas on varastettu tai viilletty, vain sen paikka on jäljellä.

- Hyppää vaan, me tullaan vastaan, Mäkelä huutaa ja ojentaa kättään, kuin symbolisena eleenä. Laiturilla on Mikko, Hennan mies. Mutta etäisyyttä on jo kymmeniä metrejä ja virta kova ja Mikko näyttää siltä, ettei kuulisi ollenkaan.

Mäkelä alkaa hermostua. Miksei se hyppää. Mikä sitä vaivaa, mikä kaikkia vaivaa. Kalaämpäri kaatuu ja leviää tielle. Ihmisiä alkaa kerääntyä. Mihin ihminen laittaa ongen, jos aikoo pelastaa ihmishenkiä.

Sitten Mäkelää kylmää. Hän muistaa, mitä Henna on sanonut, Mikosta. Siitä, miten se ei enää koskaan mennyt mihinkään rantaan.

**

Mikko nousee seisomaan, vaikka laituri on mäntysuovasta liukas. Hänen olisi pitänyt aavistaa. Kaikki menisi pieleen. Kukaan ei edes tulisi tietämään, että hän oli yrittänyt sovitella. Hennan väriviiruiksi muuttuneet sukulaiset imaisisivat hänet mukanaan mustaan Kymeen. 

Se, mikä olisi voinut tapahtua jos aiemmin, tapahtuisi nyt. 

Tähän asti hän oli onnistunut välttelemään rantoja. Kun muut menivät uimaan, hän lähti kotiin ja sukelsi tietokoneen bittivirtaan.

Edes Hennalle hän ei ollut kertonut. Oli ollut liian kiire remontin kanssa, hän oli ollut väsynyt. Aina oli ollut jotain kaatopaikalle vietävää tai rautakaupasta haettavaa. Elämä oli valunut peräkärryjen ja tililaskujen suohon.

Ei edes silloin, kun Henna oli suuttunut ja aloittanut mykkäkoulun, kun hän ei lähtenyt mukaan, vaikka useita kavereita ja sukulaisia oli tulossa. Oltaisiin rantamökillä, grillattaisiin, soudettaisiin pikkusaarelle.

- Mun vaari oli uinut tästä joen yli tulevaa vaimoaan tapaamaan ja se et edes vaivaudu tulemaan paikalle yhtä makkaraa syömään, oli Henna sanonut, mutta hän ei tullut.

**

Henna kuulee helikopterin säksätyksen kotimatkalla. Päivä on ollut raskas, tokaluokkalaiset levottomia. Yksi oli oksentanut piirtoheittimen lasille.

Henna näkee kopterin kääntyvän kohti rantaa. Sen lavat heiluttavat puiden latvoja, ja äkkiä Hennaa palelee. On pyöräiltävä nopeammin. Isoäidin pyörässä ei ole vaihteita.

- Mahatautia liikkeellä, oli rehtori sanonut, mutta Hennasta tuntuu, että kyse oli jostain ihan muusta.

Kun hän kääntyy kotipihaan, Mäkelä on jo siellä. Oma auto on poissa, Mikko on tietysti taas jotain kuormaa hakemassa, vaikkei se yleensä tähän aikaan.

Mäkelä näyttää omituiselta ja tarttuu häntä pyöränsarvesta. Hiljaisuutta on jo jatkunut niin kauan, ettei hän jaksa sanoa nytkään mitään. Hän kiiruhtaa ovelle, kuistilta ja eteisestä puuttuvat matot.

- Eikö Mikko sanonut sulle koskaan, Mäkelä huutaa.

Helikopteri on alkanut laskeutua jonnekin joen päälle. Sanonut mitä.

- Ettei se osaa uida, Mäkelä melkein kuiskaa. 

- Ne saa sen nyt varmaan turvaan kuitenkin.

Hennaa alkaa pyörryttää. Äkkiä hän ymmärtää. Poisjäännit ja kummallisuudet. Väsymys painaa ohimoita.Isoisä ui koko joen yli.

- Voitko sä mennä sinne, hän sanoo Mäkelälle.

- On ollut raskas päivä. Niin raskas päivä.