Sivut

tiistai 9. elokuuta 2016

Jokinovelli, neljäs

Pikamatka



Kun keskusteluyhteys on saatu avattua, ensimmäinen epäilys tulee. Vähän varjona, tummana häivähdyksenä jossain silmänurkassa, mutta tulee kuitenkin, eikä sellaista ole ollut aiemmin.
Hän oli ollut tästä ihan varma.
Satavarma, olisi Ella sanonut, silloin joskus.

Varjo. Otaniemen pääsykokeissa vuosia sitten hän oli avannut paperin ja tuijottanut kysymystä, isoa kelloa seinällä, rutattua seutulippua, eikä ollut hetkeen muistanut mitään. Kaikki oli tyhjää, tilavuudet ja integraalit ja derivaatat ja sinit ja kosinit, neperinluvut, jota hän kyllä inhosikin, olivat kadonneet ikuisiksi ajoiksi, oli vain naksuva kynä, seutulippu, muiden hengitys, uusi reppu, joka oli ostettu tätä varten. Hän palaisi tyhjin käsin takaisin sinne, mistä oli vannonut lähtevänsä, hakisi makuubussin rautatieaseman lokerosta, nousisi junaan, joisi päänsä täyteen, soittaisi Ellan ovikelloa, astuisi sisään, purisi sen ikenet verille, oksentaisi kylpyammeeseen, kuuntelisi, kun se idiootti huudattaisi telkkaria olohuoneessa eikä Ella pääsisi ikinä mihinkään.


- Kuuletko meitä? Ei hätää, Jani. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, kuuluu ääni. Se on metallinen ja kaukana, eikä hän aio välittää siitä.

Tuuli tulee puuskina ja repii takkia, vaikka se on tuulitakki. Hän kaivoi sen heti tultuaan äidin talon kuistin kaapista, sivuissa on kaksi raitaa ja malli niukka. Se ostettiin, kun hän pääsi kesäleirille Kisakallioon. Ennen pääsykokeita, ennen kaikkea. Äiti oli vienyt hänet bussipysäkille ja sanonut, että tulee sitten kisoja katsomaan, pitänyt peukkuja kun bussi lähti ja hän oli sulkenut silmänsä ja toivonut. Vaikka vain äidin takia.
Pikamatkoja. Niitä hän oli juossut, pikamatkoja.

- Kuuletko meitä, Jani. Nosta hitaasti toinen kätesi, jos kuulet. Pysy siellä. Me tulemme auttamaan, ääni kuuluu taas.

Varjo häivähtää taas, jossain silmäkulmassa. Hän sulkee silmänsä ja katsoo alas. Valot vilkkuvat kirkkaina. Sinistä ja punaista ja valkoista, Atlantintaka. Joki menee kohti horisonttia, maa kaartuu. Maan suoruus on optinen harha. Silti hän suunnittelee taloja ja niiden pohjana on ajatus siitä, että kaikki on vakaalla pohjalla. Suoraa.
Hän oli juossut satasta, aina vain satasta. Silloin.

Kun hänelle oli soitettu, että äiti oli lähtenyt marjametsään palaamatta ollenkaan, hän oli heittänyt puhelimen toimistonlattialle ja lähtenyt heti. Auto oli HTC-talon kellariparkissa. Hän repi solmion kaulasta ja peruutti pylvääseen, mutta jatkoi matkaa, Länsiväylälle ja kehä ykköselle, sammutti radion. Hän ajatteli, että jos ajaa nopeasti, on vielä mahdollisuus.
Mutta kun hän tuli perille, alkoi jo pimetä ja rajavartioston helikopteri säksätti viimeisiä turhia kierroksiaan ja naapuri seisoi ulkona pimeässä orapihlaja-aidan takana ja sanoi, että oikeastaan paras marja-aika oli ollut ohi jo monta viikkoa, ja silloin hän päätti, että nyt saa riittää.
Nyt saa riittää, koko roska.

Hän ei katso alas, mutta hän tietää, että joku on tulossa ylös. Askel askeleelta, kaikki ne metrit, sata ja kolme, pelastamaan häntä niin kuin hän pelasti Ellan, aivan viime hetkellä, juoksi tämän kiinni ja toi takaisin kotiin ja takaisin puuduttavaan elämään; niinkuin hän ei pelastanut äitiään, askel askeleelta, välitasanteilla leväten.
Hän oli juossut, satasta, ilman lepotaukoja.

Hän avaa takin, se lepattaa sinisinä siipinä, tuuli repii. Hän menee lähemmäksi reunaa, mutta pitää vielä kiinni. Pikamatkoja, hän oli aina ajatellut.

**

Kun Ella on sammuttanut virityskuvan ja laittanut veljelle huovan, hän menee parvekkeelle. Isompi asunto on saatu lainarahoin.

Tehtaan luona on vilkkuvaloja ja vanhaan tehtaanpiippuun on suunnattu kirkas valo. Jostain kuuluu metallinen ääni, jonka sanoja Ella ei erota ja kun hän katsoo tarkkaan, näyttää siltä kuin piipun reunalla seisoisi joku.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti