Pikamatka
Kun keskusteluyhteys
on saatu avattua, ensimmäinen epäilys tulee. Vähän varjona,
tummana häivähdyksenä jossain silmänurkassa, mutta tulee
kuitenkin, eikä sellaista ole ollut aiemmin.
Hän oli ollut tästä
ihan varma.
Satavarma, olisi
Ella sanonut, silloin joskus.
Varjo. Otaniemen
pääsykokeissa vuosia sitten hän oli avannut paperin ja tuijottanut
kysymystä, isoa kelloa seinällä, rutattua seutulippua, eikä ollut
hetkeen muistanut mitään. Kaikki oli tyhjää, tilavuudet ja
integraalit ja derivaatat ja sinit ja kosinit, neperinluvut, jota hän
kyllä inhosikin, olivat kadonneet ikuisiksi ajoiksi, oli vain
naksuva kynä, seutulippu, muiden hengitys, uusi reppu, joka oli
ostettu tätä varten. Hän palaisi tyhjin käsin takaisin sinne,
mistä oli vannonut lähtevänsä, hakisi makuubussin rautatieaseman
lokerosta, nousisi junaan, joisi päänsä täyteen, soittaisi Ellan
ovikelloa, astuisi sisään, purisi sen ikenet verille, oksentaisi
kylpyammeeseen, kuuntelisi, kun se idiootti huudattaisi telkkaria
olohuoneessa eikä Ella pääsisi ikinä mihinkään.
- Kuuletko meitä? Ei hätää, Jani. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, kuuluu ääni. Se on metallinen ja kaukana, eikä hän aio välittää siitä.
Tuuli tulee puuskina
ja repii takkia, vaikka se on tuulitakki. Hän kaivoi sen heti
tultuaan äidin talon kuistin kaapista, sivuissa on kaksi raitaa ja
malli niukka. Se ostettiin, kun hän pääsi kesäleirille
Kisakallioon. Ennen pääsykokeita, ennen kaikkea. Äiti oli vienyt hänet bussipysäkille ja sanonut,
että tulee sitten kisoja katsomaan, pitänyt peukkuja kun bussi
lähti ja hän oli sulkenut silmänsä ja toivonut. Vaikka vain äidin
takia.
Pikamatkoja. Niitä
hän oli juossut, pikamatkoja.
- Kuuletko meitä, Jani. Nosta hitaasti toinen kätesi, jos kuulet. Pysy siellä. Me tulemme auttamaan, ääni kuuluu taas.
Varjo häivähtää
taas, jossain silmäkulmassa. Hän sulkee silmänsä ja katsoo alas.
Valot vilkkuvat kirkkaina. Sinistä ja punaista ja valkoista,
Atlantintaka. Joki menee kohti horisonttia, maa kaartuu. Maan suoruus
on optinen harha. Silti hän suunnittelee taloja ja niiden pohjana on
ajatus siitä, että kaikki on vakaalla pohjalla. Suoraa.
Hän oli juossut
satasta, aina vain satasta. Silloin.
Kun hänelle oli
soitettu, että äiti oli lähtenyt marjametsään palaamatta
ollenkaan, hän oli heittänyt puhelimen toimistonlattialle ja
lähtenyt heti. Auto oli HTC-talon kellariparkissa. Hän repi solmion
kaulasta ja peruutti pylvääseen, mutta jatkoi matkaa, Länsiväylälle
ja kehä ykköselle, sammutti radion. Hän ajatteli, että jos ajaa
nopeasti, on vielä mahdollisuus.
Mutta kun hän tuli
perille, alkoi jo pimetä ja rajavartioston helikopteri säksätti
viimeisiä turhia kierroksiaan ja naapuri seisoi ulkona pimeässä
orapihlaja-aidan takana ja sanoi, että oikeastaan paras marja-aika
oli ollut ohi jo monta viikkoa, ja silloin hän päätti, että nyt
saa riittää.
Nyt saa riittää,
koko roska.
Hän ei katso alas,
mutta hän tietää, että joku on tulossa ylös. Askel askeleelta,
kaikki ne metrit, sata ja kolme, pelastamaan häntä niin kuin hän
pelasti Ellan, aivan viime hetkellä, juoksi tämän kiinni ja toi takaisin kotiin ja takaisin puuduttavaan elämään;
niinkuin hän ei pelastanut äitiään, askel askeleelta,
välitasanteilla leväten.
Hän oli juossut,
satasta, ilman lepotaukoja.
Hän avaa takin, se
lepattaa sinisinä siipinä, tuuli repii. Hän menee lähemmäksi
reunaa, mutta pitää vielä kiinni. Pikamatkoja, hän oli aina
ajatellut.
**
Kun Ella on
sammuttanut virityskuvan ja laittanut veljelle huovan, hän menee
parvekkeelle. Isompi asunto on saatu lainarahoin.
Tehtaan luona on
vilkkuvaloja ja vanhaan tehtaanpiippuun on suunnattu kirkas valo.
Jostain kuuluu metallinen ääni, jonka sanoja Ella ei erota ja kun
hän katsoo tarkkaan, näyttää siltä kuin piipun reunalla seisoisi
joku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti