Se ei tullutkaan kotiin, vielä // The baby that didn't come home, yet

Aiempi keskoslapsen äitinä oloa käsittelevä postaukseni tavoitti kivasti lukijoita ja toi yhteydenottoja ihmisiltä, joita aihe kosketti. Ajattelin kirjoittaa nyt vielä muutaman jutun lisää samasta aiheesta. Sellaisia pieniä, konkreettisia välähdyksiä siihen vauva-arkeen, joka menikin vähän toisin.

ETTÄ KUN SE ÄITI PALAAKIN YKSIN SAIRAALASTA KOTIIN

* * *

En ole koskaan ollut kova etukäteen valmistelija. Siis niitä, jotka petaavat pinnasängyt valmiiksi puolta vuotta ennen vauvan syntymää, silittävät vaatteet ja pakkaavat sairaalakassit.
Olen aina ajatellut, että sellainen tuo huonoa onnea.

Pienelle pojalle, jonka pitäisi syntyä vasta kuukausien päästä, hankin kuitenkin yhden jutun. Ruskean kimperi-trikoopipon, huutonetistä. Se on minusta ihana.

Kun pieni poika syntyy, 12 viikkoa liian aikaisin, hän mahtuisi varmaan kokonaan pipon sisään.

* * *

Keskoslapsen kanssa vauva-arki on toisenlaista. Ei olla vierihoidossa ja lasketa, paljonko maitoa on mennyt. Ei ajella kolmen päivän päästä kotiin kantokopan kanssa. Ei laiteta vauvaa pahvilaatikkoon nukkumaan ja toivota pitkiä yöunia.
Ehei.
Kaikki menee aivan toisin.

Äitiyspakkauslaatikko odottaa tyhjänä kuukausia.

* * *

Pieni poikani syntyy yliopistosairaalassa, siinä maailman parhaassa. Jään itse viereiseen taloon. Tulee jälkikäteinen raskausmyrkytys ja verenpaine hipoo taivaita. Ei saa kävellä, ei saa hermostua. Lääkkeet eivät meinaa auttaa. En jaksa seistä.

Pienen pojan elämän toisena päivänä, teholla käydessä, saan hänet tunniksi kenguruhoitoon. En uskalla nostaa häntä. On piuhoja ja kanyyleita ja iho on läpikuultava. Pelkään, että kanyylit liikkuvat ja iho repeää. Mutta paidan alla pienenpienet kädet levittyvät ihoani vasten ja tunnen, miten sydän sykkii. Teho-osaston ikkuna on auki.

Sitten alkaa se arki.

* * *

Lapsi jää sairaalaan, itse menee kotiin.
On äitiysloma. On muita lapsia. Vain vauva puuttuu.

En muista jälkikäteen tuosta ajasta paljoakaan. Olemme juuri muuttamassa. Lapset kiipeilevät pahvilaatikkojen päällä. Mitään ei uskalla laittaa uutta vauvaa varten, sillä aina on se JOS.

Maitoa alkaa nousta. Vuokraan rintapumpun, Rehamed-nimisestä paikasta Vihdintien varrella. Kun kuittaan rintapumppua ja sanon Rehamedin naiselle vauvasta, rupean itkemään. Maito pistetään kotona jääkaappiin ja kuskataan kerran päivässä sairaalaan.

Keskosvauva ei nukahtele rinnalle tai hengaile kaupungin vauvakahviloissa. Keskosvauva nukkuu omassa kaapissaan ja saa maidon nenämahaletkun kautta. Se ei jaksa imeä. Sitä ei saa väsyttää. Ensimmäisenä päivänä maitoa menee milli. Lääkäri sanoo, että se on hyvin.

* * *

Vauva siirtyy jatkohoitopaikkaan, yllättävän nopeasti.
Olen kauhistunut. Vauvalla on oma huone, jonka se jakaa toisen keskosen kanssa. Hoitaja ei ole koko ajan vieressä. Mitä jos käykin jotain, äkillistä. Jos ne eivät huomaa heti.
Samassa sairaalassa ei ole vastasyntyneiden tehoa.

Vauva siirretään ambulanssilla. Itse mennään perässä autolla.
Uusi huone on valtava tehon ahtaisiin tiloihin verrattuna. Siinä on ovi. Pelottavaa. Ne eivät näe. Mutta valkotaululla lukee lapsen nimi ja "Olen vielä pieni ja tarvitsen paljon lepoa." ja "Äiti tulee huomenna iltapäivällä". Tuloajan voi aina itse täyttää.

Virikkeiden ja musiikkien soittamisien sijaan vauva tarvitsee kenguruhoitoa, unta, lepoa, rauhassa oloa.

* * *

Päivien rytmi. Muut lapset, maidonpumppaus, sairaalaan kenguruhoitoon. Autolla ajoa, hirvivaara, parkkimaksut.

On huono omatunto, ettei ole sairaalassa koko ajan. Sitä ei odotetakaan, mutta silti. Arki vaatii järjestelyjä. Jonkun pitää olla muiden lasten kanssa sillä aikaa, kun toinen vanhempi on kenguruhoidossa. Ulkomaailmaan ei jaksa mennä ollenkaan.

Nyt ei olla enää teholla. Saa hoitaa vauvaa, pestä, vaihtaa vaatteita ja syöttää. Se jännittää aluksi, vaikka kyseessä on kolmas lapsi. Tämä on niin pieni, heiveröinen. Mahtuu kädelle.
Kotona odottava yksivuotias tuntuu jättimäiseltä. Hänenkin vauva-aikansa on äkkiä katkennut. Hän kulkee sairaaloissa tottuneesti, vellipullo isän läppärirepussa. Äiti on usein poissa, ja katse poissaoleva.

Vauva syötetään nenämahaletkulla. Maitoa mitataan tarvittava määrä ruiskuun, ruisku laitetaan koneeseen, joka annostelee maidon. Maitoon sekoitetaan lisäksi pari kertaa päivässä äidinmaidonvahvenne BMF:ää sekä Teofylliniä, keskosille tyypillisiä hengityskatkoksia estävää lääkettä. Välillä kokeillaan tuttipulloa, mutta se ei aluksi onnistu. Vauva ei jaksa imeä tai ei muista niellä, kakoo, monitori hälyttää, hoitaja juoksee huoneeseen.

Kengurussakin vauva on kytkettynä hapetusarvoja ja sydämensykettä mittaavaan monitoriin. Oma tunne on ristiriitainen. Vauvan tuoksu, läheisyys, iho. Ja samaan aikaan oma herkeämätön monitorin vahtaaminen. Että muistaako se hengittää, eihän se syke laske.

***

Pääsemme helpolla. Välillä tulee kuitenkin niitä. Paniikin hetkiä.
Mystinen pöpö, antibiootit. Hapetusarvot putoilevat. Tietää, että teho-osasto on lähellä, puolen tunnin päässä. Silti.
Aivoröntgenissä näkyvä harmaa alue, joka saattaa olla aivoverenvuoto. Myöhemmin käy ilmi, ettei se ole. Silti.
Yritys vähentää Teofylliniä, "hengityksenmuistutuslääkettä". Vauva ei muista hengittää, hapetusarvot laskevat. Lääkeannos nostetaan takaisin. Muistaako se koskaan. Silti.
Ja monia muita.

Illalla kotona katsoo sitä huoneennurkkaa, jossa voisi olla pinnasänky. Vieläkään ei uskalleta laittaa.

***

The English version comes tomorrow!!