Olen aina ollut brittifani.
Kouluaikoina keskityin odottamaan hetkeä, jolloin muuttaisin Lontooseen.
Jotenkin siihen liittyi myös ajatus siitä, että olisi vihreä vakosamettinen takki ja korkokengät.
Kirjoittaisin siellä tietysti.
Myöhemmin tuli sitten Manchester, Bath.
Opiskelin, kuljin raidallisissa sukkahousuissa, hölkkäsin lattanaa puistoa.
Nuuhkin kirjastojen ilmaa, rakastin etenkin kurssia jonka nimi oli Mind & Society ja jota piti Manchesterin yliopiston sosiologian proffa Wes Scharrock.
Siellä keskusteltiin siitä, onko mieli päässä vai tavassa toimia, kielestä ja ymmärtämisestä, luettiin Wittgensteinin ajatuksia yksityisestä kielestä, kirjoitettiin esseitä.
Gradun tein aikanaan Englannissa asuvien suomalaisten kotimaassaan ottamista valokuvista.
Tutkin heidän kanssaan perhealbumeita ja kuuntelin tarinoita. Taputin olkaa, kun joku puhkesi itkuun katsoessaan kuvaa suvun mökkirannasta tai edesmenneestä äidistään.
Sitten se jäi.
Brittifanitus kilpistyi kirjallisuuteen ja siihen, että Hiljainen todistaja tai Happy Valley on pakko katsoa. Huumoriin, erilaisuuden tajuun.
Mutta koska nyt ollaan somessa, eikä kukaan jaksa kuunnella pitkiä muisteloita, vaan tyyli pitää olla "viisi vinkkiä", listaan brittiyden ytimen tähän.
1. Itsenäisyys, omanlaisuus. Kukaan ei tule ulkoa määräilemään.
2. Grillissä palaneen paahtoleivän tuoksu aamulla.
3. Kirjakaupat, joiden kahvilaan voi mennä mahdollisia ostoksia tutkimaan.
4. Boots-kempparit
5. Puvuntakkiset miehet pienissä kahviloissa
6. Vanhat rouvat, joiden hiukset on suojattu muovihupuilla.
7. Ian McEwan
8. Haikeille opastavat kirjat, joissa kehotetaan kääntymään kiven jälkeen oikealle.
9. Low Tide, high tide.
10. Iltaan kaikuva lehtimyyjän huuto Eeeeevening News, final.
**
**
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti