Lapsi on tullut ja viskannut laukun eteisen lattialle. Sillä on kiire. Kavereille, välipalaa nappaamaan, kirjaa lukemaan, voltteja harjoittelemaan. Että ehtii elää.
En ole ehtinyt nostaa laukkua. Pitää ehtiä. Laittaa ruokaa, kirjoittaa kirja, kehittää keskeneräisiä ideoita.
Kiire syö ajatukset. Ei malta miettiä loppuun. Pitäisi olla jo toisaalla.
Onneksi on käsityöt ja hölkkä. Tänään keskityn käsitöihin.
Kerroksia toistaessa ja lankaa kuljettaessa huliseva arki unohtuu. On läsnä, edes villaneuleelle.
Käsillä tekeminen kytkee minut myös perheen ja suvun historiaan. On äidin tekemät villapaidat, mummin patalaput ja perulaismyssyt, jotka saimme siskoni kanssa joskus 80-luvulla.
Oman kotini mattoihin on kudottu tarina. Keittiön lattialla luistelevan räsymaton kutoi äidin satakuntalainen mummo varmaan sata vuotta sitten, laudeliinaksi. Hennoissa väreissä kuultavat varmaan perheen paidat ja verhot. Pojat jäivät sotaan, äidin mummo kuoli 70-luvulla. Matto on vielä täällä.
Harmaan villamaton samainen äidin mummo kutoi äidilleni lahjaksi. Minulla se oli joskus opiskeluaikana. Punaviinitahra lähti suolalla. matto siirtyi varastoon, josta sen taas bongasin pari vuotta sitten.
Suvussa ja perheessä kulkeneet, vanhat ja toisen käsin tekemät jutut luovat turvaa. Niihin on käytetty aikaa ja ajatusta. Niissä on rakkautta ja välittämistä, lämpöä.
Samaa ajatusta kehittävät ihkut norjalaisneulojat Arne ja Carlos uusimmassa kirjassaan Norjalaisneuleiden uudet kuviot (Nemo, 2014).
Kirja hakee inspiraationsa mummolan vintiltä. Sukuhistoriasta ja norjalaisesta neuleperinteestä nousee jotain freesiä ja sympaattista, with a twist. Koiran villapaitaa on inspiroinut mummon hääpuvun kuvio.
Ohjeita on lukuisia, aina patalapusta vaativampaan villapaitaan. Kaltaiseni tuurikutoja on huono ohjeiden kanssa, mutta kirjoneuleista tykkäävälle tämä on must!
Ihana kirja ja inspiroiva kuvitus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti