Menivät suolle, tuli mieleen

Suosta tulee mieleen irlantilaisrunoilija Seamus Heaney (1939-2013).
Kun Heaney vierailee Turussa 90-luvun puolivälissä, istun vihko kädessä auditoriossa ja suljen silmäni.
Hänellä on valkoinen tukka ja lempeä ääni. Minä olen sosiologian ja kirjallisuuden opiskelija. Olen tullut pyörällä, se on Tunturi Vip. On hapsuhame ja pitkä tukka.

Heaney saa Nobelin ja kirjoittaa suosta, maisemasta.
Siitä, mitä eri paikat ja paikannimet ovat.
Miten maisema on ihmisen, tai kansan, muisti, suo alitajunta.

Sunnuntaina kaksikymmentä vuotta myöhemmin menen perheen ja ystävien kanssa suolle.
Se on ihana upea Torronsuo, kansallispuisto Someron ja Forssan puolivälissä.

Heaney on kuollut vuosia sitten. Minä teen pätkätöitä, gradu lojuu jossain autotallin hyllyllä, auditorioissa en enää käy.
Mutta suo.




Siinä on hiljaisuus.
Tulee mieleen sana huokua.

Sillä suo huokuu.
Rauhaa.
Salaisuuksia.
Ajattomuutta.
Painavaa kosteaa ilmaa.




Kävellään hiljaa, kipitetään.
Sanon niille pienimmille, että näitä tulee lisää.
Soita, retkipäiviä.
Hyviä hetkiä.
Polkuja joita kulkea.
Horisontteja.